Siel­lä se on. Val­koi­nen kir­je­kuo­ri pos­ti­laa­ti­kon poh­jal­la.

Het­ken vain sei­son py­säh­ty­nee­nä tien­haa­ras­sa ja kat­son kuor­ta. Sit­ten nos­tan kuo­ren kä­tee­ni ja tun­nen, mi­ten sy­dän al­kaa ha­ka­ta pai­na­vam­min.

Koko mat­kan pos­ti­laa­ti­kon luo­ta ko­tiin ru­koi­len. Au­tat­han, ra­kas Tai­vaan Isä. Au­ta, et­tä lap­sen toi­ve to­teu­tui­si. Tai jos se ei to­teu­du, an­nat­han riit­tä­väs­ti loh­tua ja iloa.

Ajat­te­len sitä, mi­ten ras­kas vuo­si nuo­rel­la on ol­lut. Us­kon, et­tä Tai­vaan Isä kyl­lä tie­tää par­hai­ten, mikä tuol­le lap­sel­le on hy­väk­si. Au­ta mei­tä nä­ke­mään asi­at niin kuin sinä näet, ru­koi­len.

Kun ojen­nan kir­jeen sen saa­jal­le, kat­seem­me koh­taa­vat. ”Yri­tä luot­taa, et­tä kaik­ki on Tai­vaan Isän kä­des­sä”, sa­non hil­jaa. Kat­se­len, mi­ten nuo­ren sor­met ha­pui­le­vat kuor­ta au­ki. Sil­mät et­si­vät val­koi­sel­ta pa­pe­ril­ta sa­no­ja. Sit­ten il­me muut­tuu.

Kun ta­voi­tan pa­pe­ril­la nä­ky­vät sa­nat, it­ku tu­lee vä­ki­sin. "On­nek­si ol­koon, Si­nut on va­lit­tu opis­ke­li­jak­si..." Kier­rän kä­det nuo­ren ym­pä­ril­le ja ru­tis­tan. It­ken äk­kiä niin, et­tä koko keho pulp­pu­aa. Tyt­tö­ni ha­laa ta­kai­sin, sil­mät lois­ta­vat ja nau­ra­vat. Kat­se on täyn­nä va­loa, per­ho­sen ke­ve­ää len­toa. ”Äi­ti”, hän sa­noo lo­pul­ta ja il­mees­sä on nau­rua ja hel­lyyt­tä. ”Kuin­ka­han pal­jon sä oli­sit it­ke­nyt, jos en oli­si pääs­syt?” Pyy­hin sil­miä. Nau­ran ja it­ken yh­tä ai­kaa. Niis­kai­sen, et­tä sil­loin oli­sin ko­et­ta­nut ol­la vah­va.

Sinä il­ta­na mei­dän ko­dis­sam­me soi pi­a­no. Nuo­rem­me lau­la­vat yh­des­sä ää­net täyn­nä iloa. ”On mul­la on­nen­päi­vä, siis en­kö lau­lai­si! Kun sy­dän on näin täyn­nä, niin en­kö kiit­täi­si!” On­nel­li­se­na kuun­te­len rak­kai­ta ää­niä. Po­jan lau­lus­sa soi kii­tol­li­suus pik­ku­sis­kon ilos­ta, mut­ta sa­mal­la sii­nä tun­tuu kai­ku­van muis­tot omas­ta, ke­vääl­lä lop­pu­nees­ta opis­to­vuo­des­ta. Ty­tön ää­ni on kuin ke­sä­lin­nun, joka nou­see koh­ti tai­vaan si­neä. Hil­jaa mie­les­sä­ni ru­koi­len, et­tä tuo kii­tol­li­suus säi­lyi­si. Et­tä Tai­vaan Isä an­tai­si lap­sil­lem­me sel­lai­sia päi­viä, jois­sa nä­kyi­si Ju­ma­lan joh­da­tus ja rak­kaus.

Myö­hem­min kuu­len ys­tä­vä­per­hei­den toi­sen­lai­sis­ta tun­nel­mis­ta. Vai­to­nai­se­na ajat­te­len hei­tä, jot­ka ei­vät pääs­seet. Hei­tä, joi­den opis­to­toi­ve siir­tyi tai eh­kä ka­riu­tui ko­ko­naan. Ajat­te­len tus­kaa, pet­ty­myk­sen viil­tä­vää ki­pua. Tyh­jyy­den tun­net­ta. Su­rua, joka ei löy­dä tie­tä hel­pot­ta­vaan it­kuun.

En tie­dä, mi­ten oli­sin tu­ke­na. Sa­nat kar­kaa­vat. Erääl­le nuo­rel­le nä­pyt­te­len vies­tin, jos­sa ker­ron, et­tä muis­tan hän­tä ja ru­koi­len voi­mia. Kir­joi­tan jo­tain sii­tä, mi­ten Ju­ma­la tie­tää mei­dän jo­kai­sen elä­män. Mitä iki­nä ta­pah­tuu­kin, saa luot­taa, et­tä Ju­ma­la ei tee vir­hei­tä. Ei täs­sä­kään asi­as­sa.

Ta­ju­an, et­tä juu­ri nyt mit­kään sa­nat ei­vät tai­da loh­dut­taa, mut­ta eh­kä jos­kus. Sit­ten, kun pa­hin kipu on väis­ty­nyt. Myö­hem­min kat­se­len sy­dä­miä, jot­ka nuo­rel­ta tu­le­vat vas­tauk­sek­si. Ajat­te­len, et­tä eh­kä nuo­ri ym­mär­si, et­tä köm­pe­löi­den sa­no­jen ta­ka­na on ru­kous ja halu kan­taa. Us­kon, et­tä vä­lit­tä­mi­nen on lo­pul­ta sa­no­ja­kin tär­ke­äm­pää.

Kun nyt mie­tin noi­ta het­kiä, en voi ol­la toi­vo­mat­ta, et­tä opis­toon pää­si­si jo­kai­nen, joka sitä ko­kee tar­vit­se­van­sa. Mut­ta sa­mal­la tie­dän, et­tä elä­mä ei mene kos­kaan niin, et­tä kaik­ki toi­veet to­teu­tui­si­vat. On­nek­si saa tur­val­li­ses­ti luot­taa aja­tuk­seen, et­tä Ju­ma­la pi­tää omis­taan huo­len. Hän kyl­lä kan­taa eteen­päin, jos vain suos­tuu kan­net­ta­vak­si.