An­ne Lind­fors

Läm­pöi­nen syli, kos­ke­tus hel­lä,

ra­kas­tit suu­rel­la sy­dä­mel­lä.

Siu­naa­va kat­se muis­tois­sa kan­taa,

kai­puun het­kis­sä loh­tua an­taa.

Sei­son hau­dan ää­rel­lä oman per­hee­ni kans­sa. Mie­les­sä­ni luen kuk­ka­lait­teen kort­tiin kir­joi­tet­tu­ja sa­no­ja. Kat­son kuk­kia; sy­vän­pu­nai­sia nei­li­koi­ta, ruu­su­jen ja val­ko­lil­jo­jen juh­la­vuut­ta ja pien­ten si­nis­ten kuk­kien nöy­rää kau­neut­ta. Ajat­te­len äi­tiä. Kaik­kea sitä rak­kaut­ta, jota hän jät­ti muis­tok­si. Näh­dään tai­vaas­sa, ajat­te­len. Nämä ei­vät ole lo­pul­li­set hy­väs­tit.

Myö­hem­min as­tun vie­lä si­sa­rus­te­ni kans­sa uu­del­leen hau­dal­le. Ajat­te­len sitä ker­taa, jol­loin kah­dek­san­vuo­ti­aa­na as­tuin sa­mal­la pai­kal­la isän hau­ta­kum­mun reu­nal­le. En sil­loin mei­nan­nut mah­tua lan­kul­le ri­vin jat­kok­si. Ta­sa­pai­noi­lin sii­nä vel­je­ni vie­res­sä ja yri­tin seis­tä mah­dol­li­sim­man liik­ku­mat­ta. Iso­vel­je­ni ajat­te­lee sa­maa. Hä­nen kä­ten­sä tart­tuu mi­nuun ja ve­tää lä­hem­mäk­si. Nyt pi­dän huo­len, et­tet pu­toa, iso­ve­li kuis­kaa. Hän pi­tää kiin­ni ja ru­tis­taa tiu­kas­ti.

Sii­nä seis­tes­sä­ni mi­nua ei it­ke­tä enää. Iso­vel­jen ele hy­myi­lyt­tää. Tun­nen, mi­ten pie­ni, yh­tei­nen muis­to ja het­ken suu­ruus si­to­vat mei­tä yhä lä­hem­min yh­teen.

Äk­kiä muis­tan äi­din kol­me toi­vo­mus­ta, jois­ta hän ker­ran mi­nul­le kir­joit­ti. ”Tär­keim­mät toi­vee­ni alus­ta elä­mä­ni lop­puun ovat ai­na sa­mat. Et­tä it­se ja kaik­ki rak­kaat pää­si­sim­me Tai­vaan ko­tiin. Et­tei enää Suo­mi jou­tui­si so­taan. Ja et­tei rii­ta kos­kaan rik­koi­si lä­heis­te­ni vä­le­jä.”

Ajat­te­len si­sa­ruk­si­a­ni, joi­den kans­sa sii­nä sei­son. Ajat­te­len sitä, mi­ten eri­lai­sia olem­me ja sil­ti mei­tä yh­dis­tää sama rak­kaus. Sama ru­kous.

Ajat­te­len puo­li­so­a­ni ja lap­si­a­ni, jot­ka sei­so­vat nyt taa­em­pa­na. Koen vah­vas­ti, et­tä olem­me sil­lä­kin het­kel­lä yh­des­sä. Syvä kai­paus, muis­to­jen vyö­ry ja Tai­vaan Isän an­ta­ma loh­du­tus lai­neh­ti­vat meis­sä.

Viik­koa myö­hem­min ma­kaan sai­raa­lan vuo­tees­sa. Edes­sä on yl­lät­tä­vä leik­kaus, sama, jos­sa yk­si nuo­ris­tam­me oli ol­lut vain pa­ria kuu­kaut­ta ai­em­min. Mie­tin elä­män vai­heik­kuut­ta, sen ra­jal­li­suut­ta, mut­ta myös sitä, mi­ten kai­ken yl­lä kul­kee Ju­ma­lan joh­da­tus ja var­je­lus.

Mie­tin sitä, mi­ten oli­sin sur­rut, jos en oli­si pääs­syt äi­din hau­ta­jai­siin. Jos ki­vut oli­si­vat tul­leet sil­loin. Sa­maan ai­kaan, kun oli­sin maan­nut am­bu­lans­sis­sa, oli­si­vat toi­set val­mis­tau­tu­neet las­ke­maan kuk­kia äi­din ar­kul­le. Tuo tär­keä luo­pu­mi­sen vai­he oli­si jää­nyt elä­mät­tä.

Leik­kaus ei pe­lo­ta. Kun leik­kaus­vaat­teet on vaih­det­tu yl­le, soi­tan vie­lä ko­tiin. Evan­ke­liu­min lem­pe­ät sa­nat kul­ke­vat vä­lil­läm­me. On le­vol­li­nen olo. Us­kon, et­tä mi­nun­kin elä­mä­ni on par­hais­sa mah­dol­li­sis­sa kä­sis­sä. Tun­nen, mi­ten lä­heis­ten ru­kouk­set kan­ta­vat.

Nyt leik­kaus on ta­ka­na­päin. Toi­pui­len hil­jal­leen ko­to­na. Ajat­te­len men­nyt­tä ja tätä het­keä. Ajat­te­len äi­tiä. Hä­nen siu­naa­vat kä­ten­sä ja ra­kas­ta­va kat­seen­sa säi­ly­vät muis­tois­sa. Us­kon sy­väs­ti, et­tä hä­nen jo­kai­nen ru­kouk­sen­sa, pelk­kä sa­na­ton huo­kaus­kin, on tal­les­sa Tai­vaan Isän luo­na.