An­ne Lind­fors

Taak­se­päin kat­sel­les­sa elä­mä nä­kyy usein sel­ke­äm­min. Mie­leen häi­väh­tää ym­mär­rys, kun muis­toi­hin al­kaa piir­tyä toi­set­kin jäl­jet, Ju­ma­lan jät­tä­mät. Niin on nyt­kin.

Nämä kol­me blo­gis­ti­vuot­ta ovat ol­leet rik­kaat ja haas­ta­vat. Per­hees­säm­me on ta­pah­tu­nut mo­nen­lais­ta muu­tos­ta. On to­det­tu pit­kä­ai­kais­sai­rauk­sia, jou­dut­tu leik­kauk­siin, koh­dat­tu ta­lou­del­li­sia huo­lia ja me­ne­tys­ten tuo­maa kai­paus­ta ja su­rua. Sil­ti on ol­lut myös pal­jon iloa, tii­vis­tä yh­teyt­tä ja on­nel­li­sia het­kiä. Olem­me saa­neet ko­kea Ju­ma­lan huo­len­pi­toa ja suur­ta rak­kaut­ta. Us­kon ja toi­von, et­tä se on hei­jas­tu­nut myös teks­tei­hin. Nyt jäl­keen­päin koen, et­tä niin oli tar­koi­tus.

Vii­meis­tä blo­gi­teks­tiä kir­joit­ta­es­sa­ni aja­tuk­set kul­ke­vat vies­teis­sä, joi­ta olen teil­tä lu­ki­joil­ta saa­nut. Olet­te ja­ka­neet tun­to­jan­ne ja pu­hu­neet sii­tä, mi­ten suu­ri mer­ki­tys on us­kol­la. Olet­te lu­van­neet muis­taa ru­kouk­sin ja toi­vo­neet Ju­ma­lan siu­naus­ta. Olen vies­te­jän­ne lu­kies­sa­ni it­ke­nyt ja iloin­nut, ih­me­tel­lyt Ju­ma­lan suun­ni­tel­maa. On tun­tu­nut, et­tä olen saa­nut pal­jon enem­män kuin olen pys­ty­nyt an­ta­maan.

Usein olen muis­tel­lut si­nua, joka ava­sit oman elä­mä­si haas­tei­ta. Si­nua, joka kir­joi­tit, et­tä kai­paat sitä sa­maa on­nea, jos­ta Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan. Olit käy­nyt seu­rois­sa ja näh­nyt aa­vis­tuk­sen sii­tä, mil­lais­ta on ol­la Ju­ma­lan lap­si. Saim­me kes­kus­tel­la us­kos­ta ja an­teek­si­saa­mi­sen ih­mees­tä. Sain ol­la siu­naa­mas­sa si­nua an­teek­si­an­ta­muk­sel­la, elä­män kal­leim­mal­la lah­jal­la. Ym­mär­sit­kö, mi­ten ne kes­kus­te­lut kan­toi­vat mi­nu­a­kin?

Ajat­te­len myös si­nua, joka ker­roit, mi­ten lap­suu­den unel­ma­si murs­kaan­tui­vat jul­mas­ti kou­lu­kiu­saa­mi­sen vuok­si. Ker­roit, et­tä vas­ta myö­hem­min aloit löy­tää loh­tua Ju­ma­lan voi­mas­ta. Ja si­nua muis­tan, joka ker­roit sai­ras­vuo­teel­la ole­vas­ta ys­tä­väs­tä, jon­ka kans­sa sait ja­kaa evan­ke­liu­min iloa ja loh­tua. Niin mo­nes­sa vies­tis­sä on nä­ky­nyt juu­ri se. Et­tä Ju­ma­la on kan­ta­nut kai­ken vai­ke­an­kin kes­kel­lä. Sil­loin­kin, kun sitä ei ole it­se heti huo­man­nut.

Ajat­te­len si­nu­a­kin, jon­ka elä­män­kat­so­mus on eri­lai­nen. Si­nua, joka olet ker­to­nut, et­tä on ol­lut kiin­nos­ta­vaa näh­dä ri­paus us­ko­vai­sen aja­tus­maa­il­mas­ta. Ja si­nua, joka otit yh­teyt­tä ja ha­lu­sit ja­kaa elä­mää­si lu­et­ta­vak­se­ni. Jäit hil­jai­suu­teen, kun ky­syin, ha­lu­ai­sit­ko si­nä­kin saa­da omat syn­ti­si an­teek­si.

Vie­lä muis­te­len tei­tä mo­nia, jot­ka ha­lu­sit­te loh­dut­taa mi­nua äi­ti­ni kuol­tua. Pu­huit­te sii­tä, et­tä vaik­ka omaa äi­tiä ei mi­kään kor­vai­si, Tai­vaan Isäl­lä on va­raa siu­na­ta rak­kai­ta saat­ta­jia. Olen saa­nut huo­ma­ta sen to­dek­si. Lä­hel­le­ni on an­net­tu ih­mi­siä, joi­den läm­mös­sä olen saa­nut le­vä­tä ja iloi­ta.

Nyt, kun lo­pet­te­len tätä vii­meis­tä blo­gi­teks­tiä, mie­les­sä­ni ovat sa­nat, jot­ka Jee­sus sa­noi ar­ki­huo­lien pai­na­mal­le Mar­tal­le. ”Sinä huo­leh­dit ja hä­täi­let niin mo­nis­ta asi­ois­ta. Vain yk­si on tar­peen.” Me­kin sai­sim­me pääs­tää ir­ti tur­his­ta kii­reis­tä ja huo­lis­ta. Sai­sim­me jät­tää mur­heem­me Ju­ma­lan kä­siin ja hil­jen­tyä suu­rim­man sa­no­man ää­rel­le. Ju­ma­lan lu­pauk­set kan­ta­vat.