Anne Lindfors
Anne Lindfors
Sinä iltana istuin sängynreunalla hartiat painuneina. Itkeä en jaksanut, mutta kyyneleet elivät poskipäillä omaa elämäänsä. Mietin omaa ja mieheni terveyttä. Pohdin sitä, saavatko lapsemme riittävästi iloa ja tukea. Mietin asuntolainaa, rippikoulumaksua, tulevan opistovuoden suuria kuluja, poliklinikkakäyntien määrää. Kaikkea sitä, joka oli muuttunut kuormaksi. Laskin mielessäni sairauspäivärahan ja kotihoidontuen yhtälöä, kunnes en jaksanut enää. Tuijotin jonnekin, minne en nähnyt, ja rukoilin.
Silloin huomasin, että puhelimeeni oli tullut viesti. Avasin sen ja aloin hitaasti lukea sanojen virtaa. Sanat tuntuivat ensin käsittämättömiltä, mutta sitten aloin ymmärtää. Tuntui kuin ystäväni olisi ojentanut kätensä ja vetänyt lähelleen, silittänyt lempeästi olkapäästä. Hän kysyi, saisiko maksaa rippileiriläisemme leirimaksun.
Aurinko tuntui valaisevan ihmeen kirkkaasti. Puhelimme ystäväni kanssa elämästä. Erityisesti siitä, miten Taivaan Isä rakastaa meitä toisten ihmisten kautta. Kantaa silloinkin, kun emme sitä ymmärrä. Juttelimme siitä, että voisin maksaa avun aikanaan eteenpäin. Sitten, kun meillä helpottaisi, saisin olla auttamassa jotakuta toista, ojentaa itse käden.
Monet kerrat olen noihin hetkiin palannut. Ajatellut sitä, miten Taivaan Isä voi meille antaa enkeleitä tälle matkalle. Samaa mietin silloinkin, kun kuuntelin Suviseurojen esirukouksia. Rukoilin mukana ja ajattelin, miten vahva turva meillä on. Jumala tuntee meidät sydämestä asti. Hän kantaa meidän kipumme, tietää meidän ajallisetkin murheemme ja antaa saattajia tälle matkalle. Siihen ajatukseen on hyvä turvata.
Rakkaudella ajattelen sinua, ystäväni. Rukoilen ja uskon, että Jumala sinulle vielä palkitsee sen rakkauden, jota osoitit. Ajattelen, että Jumala itse on sen rakkauden sinussa herättänyt.
Ajattelen myös sinua, joka kipuilet ehkä hyvinkin samantapaisissa elämänvaiheissa. Ei tie aina ole helppo. On päiviä, jolloin vastauksia ei tunnu löytyvän. Joskus tuntuu, että voimavarat ovat täysin lopussa, eikä Jumalakaan kuule. Mutta saat luottaa siihen, että kyllä Jumala kantaa lapsiaan jokaisena hetkenä. Silloinkin, kun emme sitä huomaa. Silloinkin, kun emme enää jaksa pyytää apua. Varsinkin silloin.
Kun tulimme kotiin mummulan pihasuviseuroista, nökötti terassillamme kahvipaketti. Emme tiedä, mistä se oli ilmaantunut, mutta silläkin oli viestinsä. Se kertoi omalla tavallaan, että emme ole yksin. Meitä tänäänkin muistetaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys