Jos­kus on ai­ko­ja, jol­loin epäi­len. Mie­tin, on­ko us­ko­ni sit­ten­kin tur­ha. En­tä jos Ju­ma­laa ei ole? En­tä jos ei ole tai­vas­ta? Tur­hau­dun. Mu­reh­din. Ja ru­koi­len.

Kun muis­te­len vai­kei­ta het­kiä, muis­tan myös toi­sen­lai­sia. Nii­tä, jois­sa on ol­lut vas­taus mu­ka­na. Yhä uu­del­leen olen ko­ke­nut, et­tä vas­tauk­set ei­vät ole ol­leet sat­tu­maa.

Nuo­re­na asuin Tam­pe­reen kes­kus­tas­sa sis­ko­ni kans­sa. Jos­kus il­tai­sin kau­pun­gin vie­ras ää­ni­maa­il­ma val­vot­ti, ja mo­nen­lai­set aja­tuk­set kul­ki­vat mie­les­sä. Ker­ran ha­vah­duin tun­tee­seen, et­tä joku oli vuo­tee­ni vie­rel­lä.

Ajat­te­lin, et­tä sis­kol­la­ni oli asi­aa, ja ava­sin sil­mät. Mut­ta ei se ol­lut sis­ko­ni. Näin vuo­tee­ni vie­rel­lä kirk­kaan hah­mon, joka hoh­ti lem­pe­ää va­loa. Hah­mon, jon­ka nä­ke­mi­nen pois­ti pe­lon. Oli tur­val­lis­ta nu­kah­taa.

Myö­hem­min olen miet­ti­nyt, oli­ko kaik­ki sit­ten­kin vain un­ta. Sil­tä se ei kui­ten­kaan tun­tu­nut. Ajat­te­len, et­tä sain lem­pe­än muis­tu­tuk­sen sii­tä, et­tä Tai­vaan Isä pi­tää meis­tä huo­len.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten ha­jo­si au­to­tal­lin nos­to-oven lu­ki­tus, ei­kä ovi enää au­en­nut. Vai­je­ri oli kat­ken­nut jos­tain au­to­tal­lin si­sä­puo­lel­ta, ei­kä se enää kään­tä­nyt pien­tä, tär­ke­ää vi­pua oi­ke­aan koh­taan.

Mie­he­ni vään­te­li rau­ta­lan­kaa au­to­tal­lin oven edes­sä use­am­mal­le mut­kal­le, mit­tai­li ja ar­vi­oi. Kat­se­lin, mi­ten mies ujut­ti lan­kaa pie­nen­pie­nes­tä ra­os­ta oven al­ta si­sään kuin mur­to­va­ras. Hän ko­et­ti saa­da sen osu­maan sok­ko­na oi­ke­aan paik­kaan. Vä­lil­lä kuu­lui huo­kaus. Au­to­tal­lis­sa ole­vat ta­va­ra­ka­sat es­ti­vät rau­ta­lan­gan lii­kut­te­lut.

Poh­din, mitä mak­sai­si uu­den oven hank­ki­mi­nen, jos van­ha pi­täi­si pis­tää sä­pä­leik­si. Toi­voin mie­hel­le­ni kär­si­väl­li­syyt­tä ja tai­toa. Toi­voin, et­tä ih­me ta­pah­tui­si. It­ku kur­kus­sa me­nin las­ten luok­se ja pyy­sin, et­tä ru­koi­li­sim­me. Pyy­täi­sim­me Tai­vaan Isää apuun. Kun sit­ten epäil­len ja toi­vo­en me­nim­me kat­so­maan, mie­he­ni nos­ti juu­ri ovea ylös.

Ker­ran yk­si lap­sis­tam­me poh­ti sitä, mitä Raa­mat­tu ja his­to­ri­an­kir­jat ker­to­vat Jee­suk­ses­ta. On­ko Jee­sus to­del­la Ju­ma­lan poi­ka? Kes­kus­te­lim­me us­kon asi­ois­ta pit­kään.

Sit­ten lap­si toi­voi, et­tä lait­tai­sin van­han seu­ra­pu­heen kuu­lu­maan. Puhe kos­ket­ti. Sii­nä pu­hut­tiin rak­kaas­ti us­ko­mi­sen ydi­na­si­ois­ta. Kun olim­me kuun­nel­leet pu­heen, lap­sem­me oli het­ken hil­jaa ja ky­syi sit­ten: ”Äi­ti, va­lit­sit­ko sinä tuon pu­heen?”

Ker­roin, et­ten muis­ta­nut ul­koa pu­hei­ta, mut­ta pyy­sin hän­tä va­lit­se­maan toi­sen. Lap­si va­lit­si um­pi­mäh­kään yh­den, ja al­koi kuun­nel­la. Kun ta­ju­sin, mitä raa­ma­tun­koh­taa pu­hu­ja al­koi lu­kea, ve­det ki­ho­si­vat sil­mii­ni. Sii­nä Jee­sus ky­se­li ope­tus­lap­sil­taan, ke­nek­si ih­mi­set hän­tä sa­noi­vat, ja lo­pul­ta teks­ti päät­tyi Pie­ta­rin us­kon­tun­nus­tuk­seen.

Sii­nä tun­tui ole­van suo­ra vas­taus poh­din­toi­hin. Us­kon kaut­ta me­kin voim­me sen näh­dä. Jee­sus on to­del­la Kris­tus, elä­vän Ju­ma­lan Poi­ka. Hän, joka kuo­li mei­dän­kin syn­tiem­me täh­den.

Olen näh­nyt va­lon, joka nou­see muis­ti­sai­raan äi­ti­ni kas­voil­le, kun siu­naan hä­nel­le syn­nit an­teek­si. Olen kuul­lut, mi­ten hän on­nel­li­se­na pu­he­lee evan­ke­liu­min ja loh­dun sa­no­ja, vaik­ka muut sa­nat ovat jo lä­hes ka­don­neet hä­nen ai­vois­taan. Hän ei muis­ta lap­si­aan, mut­ta muis­taa Tai­vaal­li­sen Isän.

Olen näh­nyt syn­ty­män ih­meen, Ju­ma­lan luo­mis­työn kau­neu­den. Olen saa­nut ko­kea evan­ke­liu­min voi­man ja Ju­ma­lan var­je­luk­sen. Olen saa­nut koh­da­ta rak­kau­den, joka us­ko­vais­ten kes­kel­lä kan­taa ja lä­hen­tää. Sik­si ru­koi­len, et­tä Tai­vaan Isä vah­vis­tai­si us­ko­a­ni niin, et­tä se kes­täi­si elä­mä­ni lop­puun as­ti. Us­kon, et­tä on ole­mas­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja elän sen si­säl­lä jo nyt.

Us­kon myös, et­tä edes­sä­päin on vie­lä pa­rem­paa. Olen seis­syt su­mui­sen me­ren ran­nal­la. Se, et­tei näe, ei tar­koi­ta sitä, et­tei­kö edes­sä oli­si jo­tain. Saan us­koa sii­hen, mitä on ker­rot­tu. Saan luot­taa sii­hen, et­tä ker­ran mi­nä­kin näen. Sitä var­ten us­kon.