Elin lap­suut­ta­ni sii­hen ai­kaan, jol­loin oli ta­val­lis­ta, et­tä jo­kai­nen poti kaik­ki niin sa­no­tut las­ten­tau­dit. Ny­kyi­sin ne ovat maas­sam­me hy­vän ro­ko­tu­soh­jel­man vuok­si niin har­vi­nai­sia, et­tä niis­tä ihan uu­ti­soi­daan.

Olin pie­ni ala­kou­lu­lai­nen 1950-lu­vul­la, kun sai­ras­tuin tuh­ka­rok­koon. Pian kaik­ki nel­jä nuo­rem­paa si­sa­rus­ta­ni al­koi­vat oi­reh­tia. Van­hem­mat si­sa­re­ni ja vel­je­ni oli­vat jo tau­din sai­ras­ta­neet. Ihot­tu­ma ku­ti­si, kuu­me vei voi­mat, kor­viin pis­ti, oli ki­peä olo.

Meil­le saa­pui kun­nan­lää­kä­ri, suu­ri tum­ma mies. Mu­ka­naan hä­nel­lä oli pe­lot­ta­va lää­kä­rin­salk­ku, jon­ka avau­tu­mis­ta jän­nit­ty­nei­nä seu­ra­sim­me. Hän kat­soi kurk­kuun ja kor­viin, kuun­te­li ja tut­kai­li polt­ta­via ihot­tu­ma­paik­ko­ja. Ka­ma­riin le­vi­si ”lää­kä­rin haju”. Tut­ki­muk­sen lop­pu­tu­lok­se­na saim­me kor­va­tu­leh­duk­siin pe­ni­sil­lii­niä. Se oli sii­hen ai­kaan val­kois­ta pis­tä­vän ma­kuis­ta jau­hoa, jota äi­ti an­nos­te­li tar­kas­ti ruo­ka­lu­sik­kaan se­koi­tet­tuun so­ke­riin. Piti äk­kiä nie­lais­ta puu­ron kans­sa ja juo­da vet­tä pääl­le.

Voi sitä tou­hua ja me­te­liä, kun sit­ten kuu­me las­ki ja voi­mat al­koi­vat pa­lau­tua. Oli tal­vi, jo­ten ei heti voi­tu ul­koil­la. Pie­nes­sä ka­ma­ris­sa oli kak­si ker­ros­sän­kyä, pin­na­sän­ky ja äi­din ja isän ka­pea sän­ky, ik­ku­nan edes­sä joku ma­ta­la kaap­pi. Sii­nä ra­ken­nel­tiin leik­ke­jä yk­sin­ker­tai­sil­la le­luil­lam­me ja ma­jo­ja vuo­de­vaat­teis­ta. Ik­ku­nas­sa piti ol­la pak­su ver­ho, kun valo niin ko­vas­ti sil­miä aris­ti. Muu­ta­mien viik­ko­jen ku­lut­tua al­koi ruo­ka mais­tua. Pääs­tiin lu­mi­leik­kei­hin.

Vuon­na 1957 olim­me su­vi­seu­rois­sa Kuo­pi­os­sa. Meil­lä oli yk­si­tyis­ma­joi­tus niin lä­hel­lä seu­ra­kent­tää, et­tä ik­ku­nas­ta näim­me seu­ra­tel­tan ja ken­täl­le me­ne­vän au­to­lii­ken­teen. Oli hy­vin sa­teis­ta, vain vä­hän olim­me seu­ra­ken­täl­lä. Es­tee­nä oli myös kova ys­kä, joka al­koi mei­tä lap­sia vai­va­ta. Jo en­nen seu­ro­jen päät­ty­mis­tä läh­dim­me ko­tiin.

Äi­ti sa­noi, et­tä jos mei­dän lap­sil­la ei ole nyt hin­ku­ys­kä, sitä ei ole ole­mas­sa­kaan. Ko­tiin tul­tua äi­ti ot­ti mu­kaan­sa yh­den lap­sis­ta ”mal­lik­si” ja läh­ti lää­kä­riin. Sil­loin käy­tiin täl­lai­ses­sa ta­pauk­ses­sa kau­pun­gin tu­ber­ku­loo­si­toi­mis­tos­sa, jos­sa oli sen alan lää­kä­ri.

Hin­ku­ys­käk­si­hän ko­ke­nut lää­kä­ri sen tun­nis­ti. On muu­ten tau­dil­la hy­vin ku­vaa­va nimi. Luu­len, et­tä hin­ku­ys­kää ei­vät mo­net­kaan tä­män päi­vän lää­kä­rit tun­nis­tai­si.

Mei­dät mää­rät­tiin mo­nek­si vii­kok­si eris­tyk­seen. Ei saa­tu ol­la yh­des­sä naa­pu­rin las­ten ei­kä kei­den­kään vie­rai­den kans­sa. Sa­tei­nen sää on­nek­si muut­tui. Muis­tan, et­tä au­rin­ko näyt­täy­tyi. Ul­ko­na olim­me sit­ten kun jak­soim­me. Pi­hal­tam­me kuu­lui var­si­nai­nen hin­ku­mis­kon­sert­ti.

Al­ku­vai­hees­sa ys­ki­mi­nen ot­ti voi­mil­le, oi­kein rin­taan pis­ti. Ys­kän­lää­ket­tä, lie­nee ol­lut sitä ka­jaa­ni­lais­ta ”Uo­tin ys­kän­lää­ket­tä”, saim­me hel­po­tuk­sek­si.

Viik­ko­jen ku­lut­tua mars­sim­me ri­vis­sä keuh­ko­jen rönt­gen­ku­vauk­seen. En var­maan ol­lut en­nen näh­nyt­kään sel­lais­ta ku­vaa­vaa ko­net­ta. Mu­ka­val­ta tun­tui, kun lää­kä­ri sa­noi kai­ken ole­van hy­vin ja lu­pa­si mei­dän pa­la­ta nor­maa­liin elä­mään.

Vuon­na 1972 kä­vin vie­ras­tun­nil­la kat­so­mas­sa ys­tä­vi­ä­ni, kah­ta sis­kos­ta, jot­ka oli­vat saa­neet sal­mo­nel­la­tar­tun­nan ja jou­tui­vat aluk­si ole­maan sai­raa­las­sa eris­tyk­ses­sä. Kun hei­dän voin­tin­sa pa­ra­ni, hei­tä sai ta­va­ta ul­ko­na.

Aili Pasanen

Päi­vit­täin pyö­räi­lin sai­raa­laan, kun sis­ko­ni oli myös siel­lä po­ti­laa­na, ylim­mäs­sä ker­rok­ses­sa ole­val­la osas­tol­la. Vie­tim­me var­sin haus­ko­ja il­ta­päi­vä­tuo­ki­oi­ta sai­raa­lan sei­nus­tal­la. Mi­nul­la oli mu­ka­na ter­mos­pul­los­sa kah­via ja jo­tain hy­vää kah­vi­lei­pää.

Pa­ras ku­vaus näis­tä päi­vis­tä on sis­ko­ni ys­tä­vil­leen kir­joit­ta­mas­sa ru­nos­sa Yl­hääl­tä kä­sin:

On nei­toa kak­si kuin mar­jaa, il­man pel­toa, il­man kar­jaa,

il­man työ­tä ja il­man huol­ta

kun kat­so­taan vain yh­tä puol­ta.

– Päi­vän var­jo siir­tyy, ku­vat kan­kaal­le piir­tyy.

Oli­si työ­tä ja palk­ka ja ra­haa, ei­vät ole teh­neet kel­le­kään pa­haa.

Jou­tui­vat he sil­ti ris­ti­kon taa, on lä­hel­lä maa.

– Päi­vän var­jo siir­tyy, ku­vat kan­kaal­le piir­tyy.

Edes­sä sai­raa­lan mäki, lä­hel­lä Luo­jan luon­to.

Enää ei ku­kah­da käki, on ke­säl­le vaih­tu­nut muo­to.

– Päi­vän var­jo siir­tyy, ku­vat kan­kaal­le piir­tyy.

Her­kut, kah­vit­kin mais­tu­vat kan­ka­hal­la,

sai­raa­lan mä­el­lä, tien par­ta­hal­la.

Seu­ras­sa suu­ren ys­tä­vä­pii­rin, kes­kel­le voi­sim­me pys­tyt­tää vii­rin.

Koh­ta jo koit­ta­vi va­paus suu­ri, mur­tui kai­kil­ta eris­tys­muu­ri.

– Päi­vän var­jo siir­tyy, ku­vat kan­kaal­le piir­tyy.

Aili Pasanen

Tä­män­kin ke­vään ko­ro­na­ka­ran­tee­nin jäl­keen pää­sem­me jo­nain tu­le­va­na päi­vä­nä va­pau­teen. Kat­som­me ute­li­ai­na ym­pä­ril­lem­me kuin kar­hu pen­tui­neen tal­viu­nil­ta he­rä­tes­sä. Tai kir­maam­me iloi­si­na kuin va­si­kat pääs­tes­sään ke­sä­lai­tu­mil­le pois tal­vi­na­ve­tan pi­mey­des­tä.