Kat­se­lin sal­koon nos­tet­tua Suo­men lip­pua lap­sen oi­keuk­sien päi­vän hä­mä­rä­nä aa­mu­na. Mie­lee­ni tul­vah­ti pait­si oma lap­suu­te­ni muis­toi­neen myös mo­net tun­te­ma­ni lap­set vuo­si­kym­men­ten ajal­ta.

Tun­nen, et­tä sain elää tur­val­li­sen lap­suu­den. Sain kai­ken tar­peel­li­sen, mitä per­heem­me sil­loi­sis­sa olo­suh­teis­sa oli mah­dol­lis­ta saa­da. Mo­nel­le tä­män päi­vän lap­sel­le sel­lai­nen elä­mä toi­si ken­ties tyy­ty­mät­tö­män mie­len. Ko­dis­sam­me riit­ti rak­kaus ja an­teek­si­an­ta­mus.

Mei­dän maas­sam­me las­ten olo­suh­teet ko­ko­nai­suu­des­saan ovat hy­vät, sil­lä myös yh­teis­kun­ta huo­leh­tii lap­sis­ta. Sil­ti mo­net lap­set elä­vät tur­va­ton­ta elä­mää.

On rik­kou­tu­nei­ta ko­te­ja, jois­sa lap­si jou­tuu kan­ta­maan vas­tuu­ta hä­nel­le kuu­lu­mat­to­mis­ta teh­tä­vis­tä. On lap­sia, joil­la ul­ko­a­päin kat­so­en on kaik­ki hy­vin. Heil­tä ei puu­tu mi­tään ai­neel­lis­ta, mut­ta tur­val­li­suu­den ja ra­kas­te­tuk­si tu­le­mi­sen tun­ne puut­tuu.

Saat­taa ol­la, et­tä jois­sa­kin ko­deis­sa lap­si ei saa ol­la lap­si. Hä­net oh­ja­taan lii­an var­hain ai­kuis­ten maa­il­maan, ko­ke­maan sel­lais­ta, mikä ei ole hä­nen ke­hi­tyk­sel­leen so­pi­vaa. Tar­vi­taan lä­hei­sil­tä ai­kui­sil­ta herk­kiä kor­via kuul­la ja herk­kiä sil­miä näh­dä las­ten hätä.

Yh­dis­ty­nei­den kan­sa­kun­tien Lap­sen oi­keuk­sien ju­lis­tuk­sen mu­kaan jo­kai­sel­la lap­sel­la on oi­keus ni­meen, kan­sa­lai­suu­teen, fyy­si­seen, hen­ki­seen ja so­si­aa­li­seen ke­hi­tyk­seen, so­si­aa­li­seen tur­vaan ja kou­lu­tuk­seen. Oi­keuk­sia on niin pal­jon, et­tä kaik­kien las­ten kans­sa te­ke­mi­sis­sä ole­vien oli­si hyvä lu­kea tuo ju­lis­tus sil­loin täl­löin.

Lap­si on ar­vo­kas oma­na it­se­nään syn­ty­pe­räs­tään, ul­ko­nä­ös­tään ja mah­dol­li­sis­ta vam­mois­taan riip­pu­mat­ta. Lap­set ovat eri­tyi­sen tär­kei­tä, sil­lä heis­sä kas­vaa tu­le­vai­suus. He ot­ta­vat var­tut­tu­aan vas­tuun. Voim­me op­pia lap­sen ai­tou­des­ta pal­jon, mut­ta toi­saal­ta myös lap­set tar­vit­se­vat ai­kui­sil­ta mal­lin, jon­ka mu­kaan elää yh­des­sä tois­ten kans­sa.

Nii­lo Rau­ha­la on kir­joit­ta­nut pal­jon ru­no­ja lap­sen ai­nut­ker­tai­ses­ta ar­vos­ta. Erääs­sä hä­nen jou­lu­ru­nos­saan on sä­keet:

Kii­tos, Jee­sus, kun syn­nyit lap­sek­si an­ka­raan maa­il­maan.

Mi­nun­kin lap­sel­la­ni on oi­keus syn­tyä, elää

ja ot­taa vas­taan vai­kea tien­sä sa­mas­ta kä­des­tä,

joka piir­si jo val­miik­si Si­nun­kin tie­si,

en­nen kuin maa­il­ma pe­rus­tet­tiin.

Mi­nun­kin lap­se­ni läh­tee tiel­leen puh­tain sil­min,

saan kat­sel­la nii­tä, kun päi­vä on mi­nul­le ras­kas.

Sil­mien lau­lu ei ole vie­lä rik­ki,

toi­vos­sa kuun­te­len kat­sel­len tie­tä­si, Jee­sus.

Mi­nus­ta nois­sa sä­keis­sä on ku­vat­tu­na lap­sen ar­vo, koko lap­sen oi­keuk­sien ydin. Lap­sel­la on oi­keus syn­tyä ja elää. Lap­si on myös us­kon esi­ku­va.

Tänä poik­keuk­sel­li­se­na ai­ka­na moni kai­paa lap­sia lä­hel­leen tuo­maan ai­toa jou­lui­loa. Ai­kui­nen­kin tar­vit­see it­sel­leen lap­sen­mie­li­syyt­tä ja huo­let­to­muut­ta. Sitä, et­tei voi kai­kes­ta vas­ta­ta, vaan iloi­ta vä­häs­tä­kin.

Toi­vo­tan kai­kil­le lu­ki­joil­le Jou­lun Lap­sen siu­naa­maa juh­laa ja va­loa, ai­toa lap­sen­mie­lis­tä jou­lui­loa.