Aili Pasanen
Siitä on jo puoli vuosisataa, kun heinäkuisena päivänä pysäköin autoni Sotkamon keskustassa kirjailija Veikko Huovisen talon eteen, johon ystäväni jäi kyydistäni nauhureineen. Astelin yli ketomaisen aukeaman, jota kukittivat kissankellot ja apilat suurten mäntyjen katveessa. Minut oli valittu keskikouluun ja lukioon tuntiopettajaksi. Olin menossa näyttäytymään rehtorille – isolla R:llä.
Elämän aikataulujen tarkkuutta olen monesti ihmetellyt. Jo talvella olin luvannut ystävälleni kyydin Kajaanista Sotkamoon hänen sopimaansa kirjailijahaastatteluun. Silloin en vielä mitään tiennyt omasta käynnistäni, johon minut oli kutsuttu juuri samaan aikaan.
Nousin koulun ulkoportaat, astelin äänetöntä käytävää ja koputin kanslian ovelle. Kanslian muhkeassa nojatuolissa istui johtokunnan puheenjohtaja. Hyvän päivän toivotettuani kerroin nimeni. Rehtori, pienikokoinen tiukkakatseinen nainen, nousi kirjoituspöydän tuolilta. Hän katsoi muutaman kerran minua päästä varpaisiin ja kysyi sitten:
– Niin, millekäs luokalle sitä ollaan tulossa?
Kerroin hänelle uudelleen, kuka olen ja sen, että me olimme sopineet tapaamisen.
– Jaa, niinhän se olikin. Minä ajattelin, että meille tulee uusi oppilas.
Sen jälkeen pääsimme jo keskustelemaan koulun toiminnasta. Monesti rehtori myöhemminkin muisteli sitä, kun hän luuli opettajaa uudeksi oppilaaksi.
Eihän minulla joidenkin ensimmäisten vuosien lukiolaisten kanssa paljonkaan ollut ikäeroa. Jotkut olivat aloittaneet oppikoulun tavanomaista myöhemmin ja kenties jonkun luokan käyneet kahdestikin.
Siitä alkoi koulutieni, elämäntehtäväni, josta palkkani sain ja josta pääsin eläkepäiviäni nauttimaan. Oli mielenkiintoista ja jännittävää – minulla oli opettamisen intoa.
Kaksi ensimmäistä vuotta asuin pienessä vinttikamarissa kivenheiton päässä koulusta. Minulle, koiria pelkäävälle, tulivat tutuiksi ikkunani alta juoksevat koiralaumat. Niitähän Veikko Huovinen kuvaa elävästi kirjassaan Kylän koirat.
Niihin kouluvuosiin mahtuu paljon koululaitoksen historiaa. Muutaman vuoden kuluttua siirryttiin peruskouluun, monta kertaa puurrettiin uutta opetussuunnitelmaa laatimassa. Koulun käytännöt ja toiminta ovat olleet monenlaisessa ajan virtausten pyörityksessä.
Kauan sitten on koulun viereinen kukkaketo kadonnut. Vain muutamia vanhoista männyistä seisoo paikallaan. Koulua on laajennettu. Alueelle on rakennettu virastotalo, jonka edessä on tietenkin laaja asfaltoitu pysäköintialue.
Paljon sopii ihmiselämää, monenlaisia kokemuksia viiteenkymmeneen vuoteen, jotka olen Sotkamossa asunut. Monien elämäntaipaleen olen nähnyt lähempää tai kauempaa, ollut osallisena. Sitä en tiedä, mistä syystä jotkut jäävät mieleen.
On ilo tavata yllättäin joku, jota en ole pitkään aikaan nähnyt ja joka tulee esittäytymään. Tulee hyvä mieli; tuntuu siltä, että minulla on ollut merkitystä.
Mitä minulle on näinä vuosikymmeninä tapahtunut? En ole suinkaan enää koulutytön näköinen. Monta elämänkoulun luokkaa olen käynyt. Paljon on hauskoja muistoja kertynyt, vaikka kaikki luokat eivät ole olleet helppoja. Niissä on kuitenkin Jumala johdattanut.
Istun keinutuolissani ja neulon villatakkia, sopiva käsityö näin sateiselle päivälle. Kun tulin Sotkamoon, minulla oli huonekaluina laveri, pieni kirjoituspöytä ja punainen pinnatuoli. Tämä valkoinen keinutuoli oli ensimmäinen ostamani huonekalu, kun olin alkanut saada palkkaa.
Tuuli velloo lyijynharmaata vettä
raskaat sadepisarat hyppivät sen pinnasta
Tuo sama vesi kätkee kaikki värisävyt
aurinkoisen kesäaamun heleän sinen
purppurapilvien hehkun
syksyn kultaiset kuvat
Kuin elämä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys