Kat­se­lim­me sis­ko­ni kans­sa va­lo­ku­via jo­tain tiet­tyä et­sies­säm­me.

– Oi, olen­ko ol­lut noin kau­nis, huu­dah­din it­se­ni­kin yl­lät­tä­en.

Mie­tin ää­neen, mik­si näin it­se­ni ku­vas­sa niin kau­nii­na. En­hän ole kos­kaan eri­tyi­sen kau­nis ol­lut, to­sin ei mi­nul­la ole ol­lut suu­ria pai­nei­ta­kaan ul­ko­nä­kö­ni suh­teen. Mi­nul­le on riit­tä­nyt, et­tä olen puh­das ja asi­al­li­ses­ti pu­keu­tu­nut.

Se mikä ken­ties teki mie­les­tä­ni ku­va­ni niin kau­niik­si, oli sii­nä nä­ky­vä nuo­ruus, ym­pä­ris­tö ja koko tun­nel­ma. Kau­neu­den nä­ke­mi­se­ni oli siis nuo­ruu­den ja men­neen kai­puu­ta.

Mil­loin ih­mi­nen on kau­nis? Kau­neus kä­sit­tee­nä on ol­lut hy­vin eri­lai­nen eri ai­ka­kau­si­na. Kau­neu­den vuok­si teh­dään pal­jon työ­tä, käy­te­tään ra­haa ja pe­ty­tään­kin. Sil­loin on tot­ta se, et­tä kau­neus on ka­to­a­vais­ta. Ketä ja mitä var­ten ha­lu­taan kau­nis­tau­tua, voi­ko ol­la kau­nis ihan luon­nos­taan? Tänä ai­ka­na nämä ovat ajan­koh­tai­sia ky­sy­myk­siä.

Voi­ko ol­la kau­niim­paa ja täy­del­li­sem­pää ih­mi­sen kau­neut­ta, kuin mitä nä­em­me pie­nes­sä lap­ses­sa? En kos­kaan lak­kaa ihai­le­mas­ta vas­ta­syn­ty­nyt­tä. Kas­von­piir­tei­den li­säk­si vau­vas­ta uh­kuu puh­taus, vi­at­to­muus ja ai­tous.

En­tä jos lap­si on sai­ras ja hä­nel­lä on nor­maa­lin ke­hi­tyk­sen puut­tei­ta? Jot­kut lap­sen lä­hei­set saat­ta­vat ar­kail­la tuo­da las­ta tois­ten nä­ky­vil­le. He pel­kää­vät ih­met­te­lyä ja ken­ties sää­lit­te­lyä. Ta­pa­sin työ­har­joit­te­lu­ni ai­ka­na hy­vin eri­lai­sia lap­sia. Mi­nul­le on jää­nyt sy­väs­ti mie­leen eräs poi­ka, jol­la oli vain vä­hän elä­mi­seen tar­vit­ta­via tai­to­ja. Hän is­tui aa­mui­sin ma­ta­lal­la pen­kil­lä edes­sä­ni, ai­van sy­lis­sä­ni, pei­lin edes­sä. Näp­päi­lim­me vii­si­kie­li­sel­lä kan­te­leel­la ja seu­ra­sim­me pei­lis­tä. Opin tun­te­maan hä­net ja hän op­pi luot­ta­maan mi­nuun. Hän oli su­loi­sen kau­nis, kun hän tum­mil­la sil­mil­lään kat­soi mi­nua.

Äi­din ja isän ra­kas­ta­va kat­se nä­kee lap­sen kau­nii­na.

En­tä mor­si­a­men ai­nut­laa­tui­nen kau­neus? Mikä sen saa ai­kaan? Puku, ku­kat, kam­paus vai jo­kin muu? Kaik­ki ne kuu­lu­vat vih­ki­äis­tun­nel­maan. Ajat­te­len, et­tä par­hain kau­nis­tus on rak­kaus, joka nä­kyy sil­mis­tä ja koko ole­muk­ses­ta.

On­ko ih­mi­nen kau­nis ar­ki­ses­sa elä­mäs­sään ja min­kä ikäi­se­nä hän on kau­nein? Al­po No­po­sen, tu­tun jou­lu­lau­lu­jen sa­noit­ta­jan, vuon­na 1912 kir­joit­ta­mas­sa ru­nos­sa Mah­do­ton rat­kais­ta ru­noi­li­ja poh­tii, ”minä ai­ka­na ih­mi­nen kau­nein on”.

Ru­nos­sa ker­ro­taan:

”Hän on ys­tä­vä täh­tien, en­kel­ten,

hän on ke­vään kau­ne­hin kuk­ka­nen”

Runo ku­vaa ih­mis­tä elin­vuo­sien kart­tu­es­sa:

”On toi­vei­ta täy­si ja ul­jas hän,

hän uh­ku­vi voi­mia elä­män – –

Kun jos­kus hän pyyh­ki­vi ot­san hien

ja huo­kaa het­ki­sen lai­das­sa tien,

hä­nen kat­sees­san­sa ja piir­teis­sään

näen jäl­kiä kes­te­tyn myrs­ky­sään – –

Hä­net näen sit­ten van­huu­den syk­syl­lä,

pää har­maa­na, har­ti­at kyy­rys­sä;

ovat kas­vot ryp­pyi­set, sil­miss´ on

valo lauh­tu­nut il­ta-au­rin­gon.

– –

hän kau­nis on, min´ en tie­tää vois,

minä ai­ka­na ih­mi­nen kau­niim­pi ois.”

Ih­mi­sen kau­neus muut­tuu iän myö­tä. Elä­mä piir­tää omat jäl­ken­sä. Ajat­te­len, et­tä pa­ras kau­neus on si­säis­tä. Mitä pa­rem­min ih­mi­sen tun­tee si­säl­tä päin pet­ty­mät­tä, sitä kau­niim­mal­ta hän näyt­tää. Sii­nä mie­les­sä on tot­ta se­kin, et­tä ”kau­neus on kat­so­jan sil­mäs­sä”. Oli­si­pa jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä joku, joka kat­soo hän­tä ra­kas­ta­vin sil­min ja nä­kee hä­net kau­nii­na.