Lä­hi­päi­vät ovat ol­leet sä­tei­le­vän kirk­kai­ta pil­vis­ten ja sa­teis­ten viik­ko­jen jäl­keen. Va­loa on tuo­nut se au­rin­ko, jon­ka pie­ni lap­si piir­tää ja vä­rit­tää iloi­sen kel­tai­sek­si ja ym­pä­röi sä­teil­lä. Au­rin­ko, joka on maan lä­hin kiin­to­täh­ti ja te­kee elä­mäm­me mah­dol­li­sek­si.

Jos­kus ta­pah­tuu niin, et­tä Au­rin­ko jää Kuun taak­se pii­loon. Tuo näyt­tä­vä ta­pah­tu­ma on au­rin­gon­pi­men­nys. Sitä ei näh­dä kui­ten­kaan joka kuu­kau­si, kos­ka Kuun Maa­ta kier­tä­vä rata on hie­man kal­lel­laan Maan ra­ta­ta­soon näh­den. Au­rin­gon­pi­men­nyk­set nä­ky­vät vain ka­pe­al­la kais­tal­la Maan pin­nal­la, ja ne ovat var­sin har­vi­nai­sia.

Olen elä­es­sä­ni näh­nyt kak­si au­rin­gon­pi­men­nys­tä. En­sim­mäi­nen oli 30.6.1954 kes­kel­lä päi­vää, jol­loin noin 90 % au­rin­gos­ta oli Kuun pei­tos­sa. Äi­ti, isä ja osa si­sa­ruk­sis­ta­ni oli sil­loin Tam­pe­reel­la su­vi­seu­rois­sa. Au­rin­gon­pi­men­nyk­sen seu­raa­mis­ta var­ten meil­lä oli no­et­tu­ja la­si­le­vy­jä. Olim­me ul­ko­na.

Kun au­rin­gon­pi­men­nys al­koi, il­ma jääh­tyi huo­mat­ta­vas­ti, mei­tä pa­le­li. Al­koi tuul­la ja ke­sän lin­nut lak­ka­si­vat lau­la­mas­ta. Muis­tan sen tun­nel­man pi­ha­nur­mel­la. Olim­me köl­lö­tel­leet sii­nä. Nyt piti et­siä peit­toa pääl­le. Joku meis­tä sat­tui no­e­tul­la la­sil­la sot­ke­maan kas­vo­jaan. Kun au­rin­gon­pi­men­nys oli ohi, jat­koim­me ta­hal­laan kas­vo­jen no­ke­a­mis­ta ja ikuis­tim­me no­e­tut pos­kem­me va­lo­ku­vaan.

Sii­tä mi­nul­la ei ole muis­ti­ku­vaa, mi­ten au­rin­gon­pi­men­nys vai­kut­ti Su­vi­seu­rois­sa. Oli­ko pil­vis­tä vai nä­kyi­kö au­rin­gon­pi­men­nys, mikä oli tun­nel­ma?

Toi­sen ker­ran olen ol­lut seu­raa­mas­sa täy­del­lis­tä au­rin­gon­pi­men­nys­tä 20.7.1990. Mat­kus­tim­me sis­ko­ni kans­sa sitä var­ten Poh­jois-Kar­ja­laan, mis­sä oli las­kel­mien mu­kaan hyvä vyö­hy­ke seu­ra­ta sitä. Ys­tä­väm­me val­mis­ti meil­le suo­ja­la­sit hit­saa­jan­la­sis­ta ja kar­ton­gis­ta. Aa­mu­yös­tä ka­pu­sim­me vaa­ral­le et­si­mään so­pi­vaa paik­kaa. Pi­men­nys ta­pah­tui kel­lo nel­jän jäl­keen, jol­loin Au­rin­ko on vie­lä mel­ko ma­ta­lal­la. Vaa­ral­ta se jo nä­kyi.

Kar­ja­lai­sen vaa­ran la­el­le oli mei­dän li­säk­sem­me saa­pu­nut mui­ta­kin. Is­tus­ke­lim­me rin­teel­lä ka­ner­vi­kos­sa ja odot­te­lem­me. Aa­mu­yön tai­vas oli jon­kin ver­ran pil­ves­sä. Jän­ni­tys ti­he­ni. Mi­ten­kä­hän nä­em­me? Koh­ta al­koi täy­del­li­nen au­rin­gon­pi­men­nys. Au­rin­ko oli mel­kein ko­ko­naan pil­vien pei­tos­sa. Kuu siir­tyi juh­lal­li­ses­ti sen eteen lei­ka­ten sii­tä vähä vä­häl­tä suu­rem­man pa­lan pii­loon.

Vaik­ka em­me pi­men­nys­tä täy­del­li­se­nä näh­neet­kään, tun­sim­me voi­mak­kaas­ti ta­pah­tu­man ym­pä­röi­väs­sä luon­nos­s­sa. Tä­hän as­ti yö oli ol­lut hil­jai­nen ja tyy­ni, mut­ta pi­men­nyk­sen alet­tua al­koi myös tuul­la. Ko­hi­na kuu­lui ka­ner­vi­kos­ta ja pie­nis­tä pih­la­jis­ta. Van­hois­sa män­nyis­sä tuu­li voi­mis­tui juh­lal­li­sek­si hu­mi­nak­si.

Il­ma vii­le­ni. Vaa­ral­le las­keu­tui pi­meys, har­va­lu­kui­set lin­nut vai­ke­ni­vat. Pil­vi­ver­ho lii­keh­ti. Näim­me het­kit­täin pi­men­nyk­sen vai­hei­ta. Pil­ven­rie­ka­lei­den ra­os­ta näim­me myös kirk­kaan hel­men Kuun ke­häl­lä.

Tuli het­ki, jona pi­meys häl­ve­ni ja tuu­li tyyn­tyi. Pi­men­nys oli ohi, ja pa­lai­lim­me pol­kua alas vaa­ran la­el­ta. Mie­tim­me, mil­lais­ta oli­si, jos Au­rin­ko ko­ko­naan pi­me­ni­si. Poh­dim­me, et­tä hy­vin pian kaik­ki elä­mä maa­pal­lol­la oli­si mah­do­ton­ta. Ih­mis­jär­jel­lä kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä tark­kuu­del­la tai­vaan­kap­pa­leet kul­ke­vat ra­to­jaan ää­ret­tö­mäs­sä ava­ruu­des­sa.

Muis­tim­me myös pit­kä­per­jan­tain au­rin­gon pi­me­ne­mi­sen. Ju­ma­lan luon­to osal­lis­tui sil­loin Jee­suk­sen kär­si­myk­seen. Se on var­mas­ti ol­lut va­vah­dut­ta­vaa ko­kea.

Pi­men­nyk­sen jäl­kei­se­nä tal­ve­na kat­soim­me op­pi­lait­te­ni kans­sa au­rin­gon­pi­men­nys­tä vi­de­o­fil­mil­tä, joka oli myös ku­vat­tu Poh­jois-Kar­ja­las­sa. Sii­nä näim­me pi­men­nyk­sen täy­del­li­se­nä. Le­vo­ton­kin op­pi­las hil­je­ni my­kis­tä­vän ta­pah­tu­man edes­sä.

Nä­ky­mä oli var­maan upeim­mil­laan sil­loin, kun näim­me tum­mal­la tai­vaal­la hoh­ta­van ti­mant­ti­sor­muk­sen. Ti­mant­ti­sor­mu­sil­miö syn­tyy, kun Au­rin­gon en­sim­mäi­set tai vii­mei­set sä­teet nä­ky­vät Kuun epä­ta­sai­sen pin­nan yli. Jäl­leen ihas­te­lim­me ja ih­met­te­lim­me. Op­pi­laat ky­se­li­vät, mil­loin seu­raa­van ker­ran on au­rin­gon­pi­men­nys. Se näh­dään Suo­mes­sa seu­raa­van ker­r­ran vuon­na 2126.

Au­rin­gon­pi­men­nys ja ti­mant­ti­sor­mu­sil­miö ovat voi­mal­li­sia ko­ke­muk­sia, jot­ka py­säh­dyt­tä­vät miet­ti­mään. Niis­sä voi näh­dä ver­taus­ku­van myös ih­mi­se­nä elä­mi­ses­tä. Elä­mään­hän liit­tyy mo­nen­lai­sia sä­vy­jä, myös vai­kei­ta ai­ko­ja. On voi­nut tun­tua, et­tä au­rin­ko on pi­men­ty­nyt. Tie­tä on ol­lut vai­kea näh­dä, tuu­li on viil­tä­nyt ja lau­lu vä­sy­nyt.

Kun ti­lan­ne on hel­pot­ta­nut, au­rin­ko on sä­teil­lyt sil­miin kuin ti­mant­ti tum­maa ava­ruut­ta vas­ten. Voi ko­kea, kuin­ka Luo­jan ereh­ty­mä­tön käsi on oh­jan­nut.

Pi­men­nys­tä seu­raa ai­na ty­ven läm­pö ja lin­tu­jen lau­lu. Muis­tam­me­han kiit­tää!