Ker­ran eräs lä­hei­nen lap­si is­tu­es­saan sy­lis­sä­ni kat­soi taas tar­kas­ti sil­mii­ni. Tai pa­rem­min­kin hän sil­lä ker­taa kat­soi sil­mä­la­se­ja­ni.

– Mik­si si­nul­la on sil­mis­sä ik­ku­na? kuu­lui häm­mäs­ty­nyt ky­sy­mys.

Ker­roin lap­sel­le, et­tä sil­mä­la­seis­ta­ni hei­jas­tuu edes­sä­ni ole­van ik­ku­nan kuva.

Ik­ku­nat ovat mo­nes­ti kieh­to­neet mi­nua. Olen ku­van­nut eri­lai­sia ik­ku­noi­ta ja ku­vi­tel­lut, mil­lais­ta elä­mä on kun­kin ik­ku­nan ta­ka­na. Sen­kin olen näh­nyt, et­tä siel­lä voi ol­la pal­jon tus­kaa ja ah­dis­tus­ta, jota ei voi aa­vis­taa­kaan ulos­päin.

Ik­ku­nas­ta voi näh­dä si­säl­le ja sii­tä voi kat­sel­la ulos. Ko­dis­sa­ni on ik­ku­noi­ta kol­meen suun­taan, ei­kä naa­pu­rei­ta ole lii­an lä­hel­lä ik­ku­noi­ta­ni. Par­vek­keel­ta­ni nä­kyy vain luon­toa: vet­tä ja luon­non­va­rai­nen nie­mi, ta­ka­na kir­kon tor­ni. Voin kat­sel­la lä­hel­le ja kau­em­mak­si­kin. Ver­hot mi­nul­la on vain si­sus­tuk­se­na.

Ker­ran sai­raa­las­sa olin ik­ku­na­pe­til­lä. Vie­res­sä­ni oli iä­käs kai­nuu­lai­nen emän­tä. Kun hoi­ta­ja ve­täi­si tum­man ver­hon vä­lil­lem­me hoi­to­toi­men­pi­teen ajak­si, tuo naa­pu­ri­ni oi­kein par­kai­si:

– Ei nii­tä Mo­lo­tof­fin ver­ho­ja.

Tun­sin, et­tä hän ai­van ah­dis­tui. Ar­ve­lin, et­tä niin sy­väl­lä hä­nes­sä oli sota-ajan pi­men­nys­ver­ho­jen tuo­ma kau­hu.

So­vim­me, et­tä mei­dän vä­lil­lem­me ei tar­vit­se ve­tää ver­hoa. Naa­pu­ri­ni näki kor­ke­al­la ole­vas­ta huo­nees­ta pa­la­sen tai­vas­ta.

Lap­suu­den­ko­dis­sa­ni oli, ku­ten sii­hen ai­kaan oli ta­pa­na, ulos­päin au­ke­a­vat ik­ku­nat. Ke­sän muis­ti­ku­va­na on hie­man tuu­les­sa lonk­su­va avoin ik­ku­na, jos­ta ke­vyt ver­ho hul­mut­te­li hel­mo­jaan ulos. Sii­tä näki, et­tä ta­los­sa ol­laan ko­to­na. Oli­ko se merk­ki­nä myös avoi­muu­des­ta, sa­moin kuin lu­kit­se­ma­ton ovi?

Syk­syl­lä lai­tet­tiin tup­lat eli tei­pat­tiin toi­nen ik­ku­na­la­si pai­kal­leen. Tal­vel­la ei tar­vit­tu ik­ku­nan kaut­ta tuu­le­tus­ta.

Kun ke­vääl­lä il­mes­tyi SRK:n kir­ja Äi­dit avaa­vat ik­ku­noi­ta, iloit­sin sen pal­jon pu­hu­vas­ta ni­mes­tä. Ik­ku­noi­ta äi­tien sie­lu­ne­lä­mään, ik­ku­noi­ta, jois­ta äi­dit kat­so­vat ym­pä­ril­leen. Mie­lee­ni tuli Ei­na­ri Vuo­re­lan ke­vät­ru­no:

Äi­ti ik­ku­nai­sen työn­tää am­mol­leen.

On­nen kuk­ku­rai­sen kät­kee sy­dä­meen...

Yh­tä hy­vin voi­si ol­la ik­ku­noi­ta tu­le­vai­suu­teen, su­ruun, nuo­ruu­teen, ah­dis­tuk­seen, yk­si­näi­syy­teen, ar­keen, sy­dä­men iloon, ikui­suu­teen. Ai­van lu­ke­ma­ton mää­rä nä­ky­miä.

Sa­no­taan, et­tä sil­mät ovat sie­lun pei­li, siis kur­kis­tu­sik­ku­na ih­mi­sen si­sim­pään. Oli­si hyvä, et­tä jo­kai­sen ik­ku­nas­ta joku lä­hei­nen nä­ki­si si­säl­le so­pi­van mää­rän.

Mi­nus­ta on mu­ka­va mie­les­sä­ni suun­ni­tel­la omaa ta­loa. Eri­tyi­ses­ti ik­ku­nan­puit­teet ja si­säl­lä ko­din sy­dän, keit­tiö, tu­li­si­joi­neen on tär­keä.

Oli­si­vat­ko ik­ku­nan­puit­teet val­koi­set, pui­set tie­ten­kin, mil­lais­ta leik­kaus­ta niis­sä oli­si, mitä ik­ku­nas­ta nä­kyi­si? Toi­voi­sin, et­tä talo ik­ku­noi­neen oli­si kut­su­va, toi­vot­tai­si tu­li­jan ter­ve­tul­leek­si. Oli­si­ko ta­los­sa niin hyvä ol­la, et­tä se nä­kyi­si ulos­päin?

Tuo mie­li­ku­vi­tus­leik­ki ei pal­jon mak­sa, mut­ta saat­taa tuo­da us­ko­mat­to­man hy­vän mie­len. Moni huo­li on kuin tuu­leen pu­hal­let­tu, sii­tä avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta.