Kel­lo – ajan mit­taa­ja ja näyt­tä­jä. Sen ra­ken­ne ja toi­min­ta­tek­niik­ka on ai­ko­jen myö­tä muut­tu­nut, mut­ta yhä se on tär­keä. Olen­nai­ses­ti kel­loon kuu­luu kel­lo­tau­lu osoit­ti­mi­neen. Kel­lo­tau­lun ym­pä­ryk­ses­sä on mon­ta muo­tia, kel­lo on per­soo­nal­li­nen. Kel­lo­tau­lun ra­ken­ne ja osoit­ti­mien lii­ke opet­taa lap­sel­le mon­ta asi­aa hän­tä ym­pä­röi­väs­tä maa­il­mas­ta ja ajan syk­li­syy­des­tä. Mitä ker­to­vat ny­ky­kel­lon ko­vas­sa näy­tös­sä vi­li­se­vät nu­me­ro­sar­jat? Moni lap­si ei vält­tä­mät­tä ym­mär­rä kän­ny­kän näy­töl­tä, mi­ten pian on kel­lo 8 tai jo­tain muu­ta. Puo­li kuu­si ja var­tin yli kol­me ovat kä­sit­tä­mät­tö­miä jut­tu­ja. Ei ole ih­me, jos myö­häs­tyy.

Mo­nis­sa pir­teis­sä oli en­nen kön­nin­kel­lo­ja, upei­ta kaap­pi­kel­lo­ja. Nii­den pit­kät hei­lu­rit hei­lui­vat ta­sai­ses­ti ja kel­lo pou­kut­ti juh­lal­li­ses­ti tasa- ja puo­let tun­nit. Lap­suu­te­ni ja nuo­ruu­te­ni ai­kaan oli ra­di­os­sa joi­ta­kin oh­jel­mia, jot­ka ovat eri­tyi­ses­ti jää­neet mie­lee­ni. Yk­si niis­tä oli kuun­nel­ma "Kön­nin­kel­lo". Et­sin ja löy­sin sii­tä van­han nau­hoi­tuk­sen Yle Aree­nas­ta. Muis­tin ai­van oi­kein sen koh­ta­lo­no­mai­set lyön­nit. Kuun­nel­ma ker­too erään kar­ta­non ja su­vun ta­ri­naa kön­nin­kel­lon os­tos­ta sen vii­mei­siin lyön­tei­hin. Se on sa­mal­la erään hen­ki­lön elä­män ku­vaus syn­ty­mäs­tä kuo­le­maan. Kel­lo to­del­la py­säh­tyi, kun sen ai­ka tuli. Kel­lo pou­kut­ti: ”Ai­ka, ys­tä­vät kaik­koo, us­kol­li­nen, ikui­nen säi­lyy.”

Luu­len, et­tä joka ko­din ka­lus­tuk­seen kuu­luu olen­nai­ses­ti kel­lo ja use­am­pi­a­kin. Kel­lot ovat myös so­pi­via lah­jo­ja. Minä os­tin en­sim­mäi­sen kel­lo­ni, kun olin jo aloit­ta­nut tyt­tö­kou­lun. Sitä var­ten olin ah­ke­ras­ti sääs­tä­nyt sil­loi­sen Yh­dys­pan­kin maa­pal­lon nä­köi­seen sääs­tö­lip­paa­seen. Tai­si­vat van­hem­mat avus­taa ra­hal­li­ses­ti. Kel­lo­ni piti muis­taa ve­tää, et­tei se py­säh­ty­nyt. Sii­hen ai­kaan ei pa­ris­to­ja kel­lois­sa juu­ri käy­tet­ty.

Sen jäl­keen olen omis­ta­nut mo­nia kel­lo­ja. Lah­jak­si saa­dut kel­lot ovat rak­kaim­pia.

Olo­huo­nee­ni sei­näl­lä on kel­lo, jon­ka ni­mi­laa­tas­sa on päi­vä­mää­rä 24.12.1983. Se on lah­ja äi­dil­tä ja isäl­tä. Mi­ten lie sinä jou­lu­na ol­lut van­hem­mil­la mah­dol­lis­ta os­taa niin ar­vo­kas lah­ja? Vii­me vuo­si­na se oli al­ka­nut vä­syä. Ei se kau­an jak­sa­nut käy­dä pat­te­rin vaih­don jäl­keen, lyö­mi­sen se oli jo ai­em­min lo­pet­ta­nut. Kel­lol­la on sei­näl­lä oma paik­kan­sa, jo­hon sil­mä­ni on tot­tu­nut. Jo­tain puut­tui­si, jos sitä ei oli­si. Mut­ta vii­sa­rit vain hi­das­te­li­vat ja lo­pul­ta ai­ka py­säh­tyi.

Toi­nen kau­nis kel­lo mi­nul­la on keit­ti­ös­sä, ovi­au­kon kaa­ren pääl­lä. Kel­lon on ys­tä­vä­ni mi­nul­le juu­ri sii­hen suun­ni­tel­lut ja it­se val­mis­ta­nut. Kel­lon ta­ka­na teks­ti ker­too kel­lon tar­koi­te­tun ”elä­ke­päi­vien ilok­si, ei kii­reek­si”. Erää­nä päi­vä­nä ke­sän lop­pu­puo­lel­la kuu­lin keit­ti­ös­tä pie­nen tö­mäh­dyk­sen. Kel­lon ri­pus­tus­na­ru oli kat­ken­nut ja kel­lo tö­mäh­tä­nyt kas­voil­leen lat­ti­al­le. Ar­vaa­han sen, mi­ten käy hen­noil­le vii­sa­reil­le. Yri­tin nii­tä hel­läs­ti nos­tel­la ja ase­tel­la pai­koil­leen usei­ta ker­to­ja. Mut­ta jon­kin tun­nin ku­lut­tua ne taas ta­ker­tui­vat toi­siin­sa.

On mi­nul­la toki ran­ne­kel­lo ja ma­kuu­huo­nees­sa pie­ni he­rä­tys­kel­lo, mut­ta kel­lon pi­tää ol­la nä­ky­vis­sä ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa. No, voi­si­han aja­tel­la, et­tä mitä tuos­ta, on­han kän­ny­käs­sä kel­lo! Kän­ny­kän ai­ka on sie­lu­ton nu­me­ro­sar­ja, joka pi­tää ai­na nap­saut­taa nä­ky­viin. Kel­loon kuu­luu kel­lo­tau­lu ja vii­sa­rien lii­ke. Lah­ja­kel­loil­la on oma per­soo­nal­li­suu­ten­sa.

Olin to­del­la su­rul­li­nen kel­lo­je­ni koh­ta­los­ta. Erää­nä päi­vä­nä me­nin kel­lo­kaup­paan kat­se­le­maan kel­lo­ja. Mikä on­ni: mi­nul­le ker­rot­tiin, et­tä heil­lä on kel­lo­sep­pä, joka voi­si kor­ja­ta kel­lo­ni. Niin minä kan­noin rak­kaat kel­lo­ni kaup­paan. Isom­paan vaih­det­tiin uu­si ko­neis­to. Kaik­ki muu on en­ti­sel­lään, mut­ta hei­lu­ri piti vaih­taa, kun se ei so­pi­nut ko­neis­ton kans­sa. Keit­ti­ön kel­lon vii­sa­rit kel­lo­sep­pä sai omil­le ra­doil­leen mi­tään uu­si­mat­ta.

Taas mi­nun ajan­näyt­tä­jä­ni ovat omis­sa teh­tä­vis­sään. Tun­sin val­ta­vaa rie­mua, kun ri­pus­tin ne ta­kai­sin sei­näl­le.

Niin on ih­mi­sen elä­mäs­sä­kin: voi tul­la ta­pa­tur­ma, jon­ka seu­rauk­sia täy­tyy pai­ka­ta ja kor­ja­ta. Iän kart­tu­es­sa ko­neis­to van­he­nee ja hi­das­tuu, tar­vit­see hoi­toa. Suu­rem­pi­a­kin toh­to­roin­te­ja tar­vi­taan. Ki­rur­git leik­kaa­vat ja te­ke­vät jopa elin­siir­to­ja. Moni ny­ky­lää­ke­tie­teen saa­vu­tuk­sis­ta avun saa­nut to­te­aa­kin, et­tä hä­nel­le an­net­tiin li­sä­ai­kaa. Sel­lai­nen hen­ki­lö to­del­la tun­tee saa­neen­sa lah­jan, jota kui­ten­kin sitä edel­tä­nyt­kin elä­mä on.

Jo­kai­sel­le tu­lee päi­vä, jona mi­kään apu ei jat­ka elä­mää. Koko lah­ja on lop­puun käy­tet­ty. Kel­lo py­säh­tyy. Nou­see nöy­rä ru­kous Tai­vaan Isän puo­leen: an­na mi­nun sil­loin ol­la val­mii­na ikui­suu­teen.