Jokainen lienee kuullut jossain tilanteessa: Onko minun pakko? Se on sanottu kiukkuisella äänellä, huokauksella tai miettijä on vain mielessään tehnyt kysymyksen.
On paljon pakkoon liittyviä käsitteitä koulupakosta ja pakkohuutokaupasta maskipakkoon asti. Pakkorakosessa ryhdytään johonkin ja pakkopullan syönti tuntuu vastenmieliseltä. Kasvattajat ovat kysymyksen kanssa vastatusten usein.
Joskus pakko-sanaa käytetään ihan kevyesti. Saatanpa sanoa: ”Kyllä minun nyt oli jo pakko tarttua imuriin.” Joskus pakko on raskas ja ahdistava. Sitä vastaan me kapinoimme, nousee vastustus.
Etsin Raamatun hakusanakirjasta pakko-sanaa. Löysin tekstejä pakkosiirtolaisuudesta ja pakkotyöstä. Paljon raskaampia kokemuksia kuin meidän pakkomme tavallisessa elämässä.
Pakkoa olen itseltäni monesti kysynyt. Olen kysynyt, olenko minä itse sen pakon luonut vai onko pakko ulkoapäin saneltu. Joskus olen huomannut, ettei pakkona pitämäni ollutkaan pakko. Olen jopa joutunut kertomaan ja perustelemaan, miksi en johonkin osallistu. Olen tuntenut valtavan vapauden kieltäytyessäni. Pakko on muuttunut velvollisuudeksi tai mahdollisuudeksi. Olen saanut vapaasti harkita.
Aikaisemmin oppivelvollisuudesta puhuttiin nimellä koulupakko. Suomessa säädettiin vuonna 1921 oppivelvollisuuslaki, joka määräsi jokaiselle pakolliseksi vähintään kuusivuotisen kansakoulun suorittamisen. Nyt tuota oppivelvollisuusikää on pidennetty. Oppivelvolliset saavat suuret etuudet ja mahdollisuudet aivan ilmaiseksi. Ne koskevat kaikkia tasapuolisesti, ja yhteiskunta tarjoaa ne. Pakon sijasta voidaan puhua valtavasta edusta ja mahdollisuudesta lapsen ja nuoren elämässä.
Vastahakoiselle oppilaalle muistan joskus sanoneeni, etten voi pakottaa sinua oppimaan, en voi sinun päähäsi jotain tietoa tai taitoa takoa. Jos voisin, kenties niin tekisinkin. Mutta nämä tehtävät sinun täytyy tehdä, ei minun vuokseni, vaan sinun itsesi.
Edut ja oikeudet sisältävät aina velvoitteita itseä ja toisia kohtaan. Niiden näkeminen aivan luonnollisena asiana helpottaa tekemään oman osuutensa mielellään. Näkeminen auttaa koululaista ilolla tekemään tehtävänsä, vanhempia ohjaamaan lapsiaan, työn saanutta tekemään tehtävänsä.
Nykyajan ihmiset vaativat liian paljon itselleen ja omille ryhmilleen oikeuksia vastuuta muistamatta. Sanotaan, ettei minua voi kukaan pakottaa alistumaan yhteisesti sovittuihin tai yhteiskuntajärjestyksen määräyksiin tai lakeihin. Tämä näkyy pienissä ja isoissa asioissa välinpitämättömyytenä toisia kohtaan ja särkee yhteiskuntaa.
Mieleeni tulee taas vuosikymmenten takaiset sotavuodet, jotka koettelivat isänmaatamme. Sotarintamalle ja muihin tehtäviin lähtijöiltä ei kysytty, onko mieluista lähteä. Käsky kuului missä ja milloin on oltava valmiina lähtöön. Isänmaan vapaus velvoitti. Millaista elämämme nyt olisi, jos silloiseen ”pakkoon” ei olisi suostuttu?
Se oivallus, että pakolta tuntuva tehtävä muuttuukin itselle tarkoitetuksi velvollisuudeksi ja lopulta kenties luottamuksen osoitukseksi, vapauttaa. Saa kokea työn iloa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys