On tam­mi­kuun aa­mu ja syn­ty­mä­päi­vä­ni. Syn­ty­mää­ni edel­tä­vä­nä il­ta­na Jy­väs­ky­län ka­dut oli­vat var­sin lu­mi­set. Äi­ti oli jou­tu­nut kau­an odot­ta­maan hä­kä­pönt­tö­tak­sia läh­ties­sään syn­nyt­tä­mään. Aa­mul­la oli saa­tu vies­ti syn­ty­mäs­tä­ni. Eka­luok­ka­lai­nen sis­ko­ni oli pyy­tä­nyt ja saa­nut isäl­tä muu­ta­mia so­pi­via ko­li­koi­ta. Hän oli soit­ta­nut ys­tä­vä­per­heil­le, et­tä hä­nel­le on syn­ty­nyt kau­an odo­tet­tu pik­ku­sis­ko.

Täl­lai­set asi­at ovat nii­tä, joi­ta en it­se muis­ta, mut­ta mi­nul­le on niis­tä ker­rot­tu. Vaik­ka en ole yh­tään las­ta syn­nyt­tä­nyt, muis­tan mo­nen lap­sen syn­ty­mään liit­ty­vät ta­pah­tu­mat. Mil­lai­sis­sa olois­sa elet­tiin, mikä oli per­heen ti­lan­ne. Tie­sin syn­nyt­tä­vän äi­din huo­let. Ja sen rie­mun ja hel­po­tuk­sen, jon­ka hän koki, kun lap­si par­kai­si ja ava­si sil­män­sä. Lap­si näki ai­van uu­den ym­pä­ris­tön tul­tu­aan maa­il­maan ja jät­tä­es­sään äi­din suo­jai­san läm­mön.

Lap­set ja mie­les­tä­ni ai­kui­set­kin ovat kiin­nos­tu­nei­ta elä­män­sä alus­ta ja sii­tä ajas­ta, jota ei­vät it­se muis­ta. Ne ovat osa ih­mi­sen elä­män­his­to­ri­aa, joka seu­raa mu­ka­na. Nii­tä oli­si hyvä ker­toa lap­sel­le so­pi­vas­sa mää­räs­sä.

Olen ta­van­nut ih­mi­siä, joil­le ei ole ker­rot­tu. He tun­te­vat sii­tä su­rua.

"Ker­ro taas sii­tä, kun minä syn­nyin", pyy­tää moni lap­si ja jak­saa kuun­nel­la ai­na uu­del­leen.

Se ker­to­mus syn­ty­mi­ses­tä on jo­kai­sel­le hen­ki­lö­koh­tai­nen ja ai­nut­ker­tai­nen. Se luo syn­ty­mä­päi­vän ar­von.

Mi­nun lap­suu­des­sa­ni ei ny­kyi­seen ta­paan vie­tet­ty täy­te­kak­ku­synt­tä­rei­tä. Jol­lain pie­nel­lä ta­val­la äi­ti kyl­lä muis­ti syn­ty­mä­päi­vän viet­tä­jää. Muis­tan nuo­re­na kut­su­nee­ni jon­kun ys­tä­vän vie­raak­si ja opis­ke­lu­vuo­sien syn­ty­mä­päi­vis­sä oli oma hoh­ton­sa kynt­ti­län va­los­sa.

Lap­sil­le ja nuo­ril­le tie­tyt syn­ty­mä­päi­vät ovat merk­ki­paa­lu­ja: 10 vuot­ta, rip­pi­kou­lui­kä 15 vuot­ta ja täy­si-ikäi­syy­den saa­vut­ta­mi­nen 18 vuot­ta. Mi­nun ai­ka­na­ni se oli 21 vuot­ta. Li­säk­si elä­mäs­sä on pyö­rei­tä vuo­si­kym­me­niä, joi­ta useim­mi­ten jol­lain ta­val­la juh­lis­te­taan.

Mut­ta on­han lop­pu­jen lo­puk­si jo­kai­nen syn­ty­mä­päi­vä merk­ki­paa­lu ih­mi­sen elä­mäs­sä. Tur­ha sitä on vä­hä­tel­lä. Jot­kut sa­no­vat, et­tei tuo­ta il­ke­ä­kään sa­noa, kuin­ka mon­ta vuot­ta. On­han jo­kai­nen elin­vuo­si Luo­jan an­ta­maa lah­jaa. Ke­nel­le­kään se ei ole oma syy ei­kä oma an­sio.

Voi­sim­me­han rie­mui­ta syn­ty­mä­päi­väs­tä ku­ten lap­si, joka pu­hal­taa ka­kun kynt­ti­lät sam­muk­siin ja näyt­tää sor­mil­la, kuin­ka mon­ta vuot­ta täyt­tää.

Voi­si­han ol­la käy­tös­sä muu­kin ajan­las­ku kuin vi­ral­li­nen vuo­si­ka­len­te­ri. Ajan­las­ku syn­ty­mä­päi­väs­tä seu­raa­vaan, jo­kai­sel­la ai­van oma ja hen­ki­lö­koh­tai­nen, ku­ten elä­mä­kin. Mo­nis­ta asi­ois­ta muis­tam­me, min­kä ikäi­se­nä ne ovat meil­le ta­pah­tu­neet. Sen jäl­keen pi­tää las­kea, minä vuon­na tuo ta­pah­tui.

Vie­ras­kir­jois­sa­ni on mo­nia kau­nii­ta ja py­säyt­tä­viä syn­ty­mä­päi­vä­on­nen toi­vo­tuk­sia. Lä­hei­set ovat muis­ta­neet. On toi­vo­tet­tu Tai­vaan Isän siu­naus­ta, joka on­kin kan­ta­nut tä­hän päi­vään as­ti.

Ker­ran eräs kum­mi­tyt­tö­ni is­tui hy­vin sa­la­pe­räi­sen nä­köi­se­nä ol­les­saan luo­na­ni. Hän oli saa­nut oi­val­luk­sen ja kes­kit­ty­nee­nä kir­joit­taa vä­ker­si näin:

Se oli ai­to toi­vo­tus, joka toi hy­vän mie­len ja ai­van ää­neen nau­rat­ti. Tai­sin­pa sil­loin tuu­ma­ta jo­tain sel­lais­ta, et­tä näi­vet­ty­nyt nau­ris­kin voi ol­la ma­kea. Nyt on hu­pai­saa miet­tiä, olen­ko jo se nau­ris.

Erää­nä syn­ty­mä­päi­vä­nä­ni kum­mi­poi­ka­ni kir­joit­ti:

"On on­ni et­tä olet maa­il­maan syn­ty­nyt

ja mi­nul­le­kin kum­mik­si ryh­ty­nyt.

Olet iloi­nen, haus­ka, mu­ka­va ja kau­nis,

ja sik­si minä seu­ras­ta­si pal­jon nau­tin.

Mut­ta nyt tämä runo lop­puu ly­hy­een

ja toi­von si­nun täs­tä ru­nos­ta,

ai­na­kin hiu­kan yl­lät­ty­neen.

Lop­pu”

Sy­ty­tän kynt­ti­län aa­mu­kah­vi­pöy­tää­ni ja siir­rän aa­mun sa­no­ma­leh­den syr­jään. Tai­dan syö­dä muu­ta­man jou­lul­ta jää­neen pik­ku­lei­vän syn­ty­mä­päi­vä­ni kun­ni­ak­si. Ul­ko­na on si­ni­nen kajo. On tä­män elin­vuo­te­ni en­sim­mäi­nen päi­vä. Tun­nen rie­mua ja suur­ta kii­tol­li­suut­ta.