Ai­li Pa­sa­nen

Erää­nä il­ta­na sis­ko­ni kir­joit­ti vies­tis­sään: ”Tu­lee var­hain pi­me­ää. Se­kin on syk­syn väri.” Tot­ta: tar­peek­si pi­meä kät­kee kaik­ki vä­rit. Ne­kin muut syk­syn vä­rit, sen val­ta­van vä­rien heh­kun.

Mo­nes­ti olen miet­ti­nyt vä­rien muut­tu­mis­ta luon­nos­sa vuo­de­nai­ko­jen mu­kaan. Ihai­len koi­vu­jen kel­tais­ta, vaah­te­roi­den eri­lai­sia pu­nai­sia, juo­lu­kan­leh­tien hie­noa vi­o­let­tia ja mo­nia mui­ta sä­vy­jä puis­sa ja maas­sa. Juu­ri nyt hy­väs­te­lem­me rus­kaa, joka on tänä syk­sy­nä ol­lut upea.

Leh­ti­pui­den vä­rien muu­tos si­säl­tää tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sen tal­veen val­mis­tau­tu­mi­sen. Ke­sän yh­teyt­tä­mis­re­ak­ti­ot ovat lop­pu­neet. Leh­ti­vih­reä pa­ke­nee run­koon ja ok­siin ja tal­len­tuu odot­ta­maan uut­ta ke­vät­tä. Sik­si muut leh­tien si­säl­tä­mät vä­ri­sä­vyt pää­se­vät nä­ky­viin. Leh­ti­pui­den rii­suu­dut­tua nä­em­me avar­tu­neen rau­hal­li­sen har­maan, lem­pe­än vaa­le­an­rus­ke­an mai­se­man, joka odot­taa lu­men val­keut­ta. Ha­vu­puut iki­vih­rey­del­lään muis­tut­ta­vat luon­non ole­van elos­sa.

Jos yk­si syk­syn väri on pi­meä, mikä oli­si vas­taa­va tal­ven väri? Oli­si­ko se val­kea, va­loi­sa? Jon­kun mie­les­tä se voi­si ol­la hä­mä­rä. Tal­ven väri on var­mas­ti eri­lai­nen eri puo­lil­la maa­pal­loa. Mi­nul­le se on val­kea – lu­men val­kea. Sitä ei ole val­ke­as­sa pa­pe­ris­sa, en­kä saa sitä maa­la­tuk­si pas­tel­li­lii­dul­la en­kä pei­te­vä­ril­lä. Sitä on vain luon­nos­sa. Se peit­te­lee luon­non le­poon.

On­han tal­ves­sa pi­me­ää­kin, tum­maa yö­tä, jos tai­vas on pil­ves­sä. Mut­ta kirk­kaan yö­tai­vaan tum­muus ei ole pi­me­ää; sii­nä on va­loa ja iki­ai­kais­ta ava­ruut­ta. Voi­si­han tal­ven väri ol­la myös ava­ra. Mai­se­mat ovat tal­vel­la ava­ram­pia kuin ke­säl­lä, jol­loin met­sät­kin ovat täyn­nä kas­vus­toa.

Jos­sain vai­hees­sa tal­vea huo­maam­me, et­tä il­ta­tai­vaal­la on ke­vät­tä en­tei­le­vä hoh­to. Jon­kin ajan ku­lut­tua koi­vi­kois­sa on vie­no vi­o­let­ti pu­ner­rus. Mah­la run­gos­sa he­rää.

Lu­men su­let­tua kuk­ki­vat tien­pen­koil­la kirk­kaan­kel­tai­set les­ken­leh­det kuin pik­ku­au­rin­got. Rus­kei­den kuol­lei­den syk­syn­leh­tien suo­jas­ta nou­se­vat si­ni­vuo­kot ja val­ko­vuo­kot. Ke­vään en­sim­mäi­sis­sä ku­kis­sa on lu­men, tai­vaan ja au­rin­gon vä­rit. Ome­nan­kuk­kien vaa­le­an­pu­nai­nen herk­kyys tuo ke­sän. Mus­ti­kan, puo­lu­kan ja la­kan kuk­ki­mis­ta seu­ra­taan.

Mikä oli­si ke­vään väri? Oli­si­ko se herk­kyys vai jo­tain muu­ta? Täs­sä on mu­ka­va aja­tus­leik­ki. Meil­lä jo­kai­sel­la on oma miel­ty­myk­sem­me ja omat muis­tom­me koh­taa­maan eri vuo­de­nai­ko­ja.

Vä­rien lois­to ja mo­ni­nai­suus li­sään­tyy ke­sän ede­tes­sä. Al­ku­ke­sän tien­var­sia ja pel­lon­pien­ta­rei­ta vä­rit­tä­vät puna-ai­la­kit, kur­jen­pol­vet, koi­ran­put­ket ja mo­net muut. Vuo­rol­laan kuk­ki­vat api­lat, kel­lo­ku­kat, päi­vän­kak­ka­rat, va­na­mot. Puu­tar­hois­sa kuk­ki­vat kai­ken ai­kaa mo­nen­vä­ri­set ku­kat. On­ko ke­sän väri he­leä?

Huo­maam­me hei­nä­kuus­sa, et­tä pui­den vih­reys sy­ve­nee, hen­to väri leh­dis­tä ka­to­aa. Hen­non­vaa­le­at mar­jo­jen ku­kat saa­vat kyp­sän täy­te­läi­sen vä­rin. Mar­jat ovat val­mii­ta poi­mit­ta­vik­si. Il­lat tum­mu­vat syk­syä koh­ti, päi­vät ly­he­ne­vät. En­nen syk­syn pi­me­ää on vie­lä lep­peä si­ni­syys. Kun on vie­lä ke­sän läm­pö ja al­ku­ke­sän kirk­kaus on väis­ty­nyt. On elo­kuu ja sa­don kor­jaa­mi­sen ai­kaa.

Ih­mi­nen seu­raa luon­non ta­pah­tu­mia. Jo­kai­sen elä­mäs­sä vaih­te­le­vat syk­syt ja ke­väät, va­loi­sat ja tum­mat ajat. Sitä olen mo­nes­ti miet­ti­nyt, mi­ten kir­kas­ta ja puh­das­ta on tai­vaas­sa. Sii­tä­hän sa­no­taan, et­tei sitä ke­nen­kään sil­mät ole näh­neet. Nämä sil­mät, joil­la nyt kat­se­len tätä kaik­kea kau­nis­ta ym­pä­ril­lä­ni, ei­vät sitä kes­täi­si.