Kat­se­lem­me vas­ta­syn­ty­nyt­tä. Van­hem­pien ja lä­heis­ten mie­les­sä liik­kuu, mi­tä­hän tä­män lap­sen elä­mään kuu­luu, mitä hä­nes­tä tu­lee. Kaik­ki lah­jat ja koko elä­mä ovat kät­kös­sä ui­nu­mas­sa meil­tä pii­los­sa.

Mi­ten mo­nia lah­jo­ja lap­sel­la on­kaan jo syn­ty­es­sään!

Olen ihas­tel­lut, naut­tien kuun­nel­lut mu­sii­kin lah­jaa, lau­lua, soit­toa. Olen kat­sel­lut tai­det­ta, hy­pis­tel­lyt­kin kä­si­työ­tai­don tuo­tok­sia. Olen lu­ke­nut mu­kaan­sa tem­paa­vaa teks­tiä. Suus­sa­ni ovat mais­tu­neet tai­ta­van lei­po­jan tai ko­kin her­kut. Olen py­säh­ty­nyt mo­nien kas­vat­ta­jien tai­to­jen ää­rel­lä. Olen ih­me­tel­lyt joi­den­kin tek­nii­kan lah­jo­ja, jois­ta mi­nä­kin hyö­dyn. Kaik­kia lah­jo­ja ei voi lu­e­tel­la.

Jos voi­sin, min­kä lah­jan an­tai­sin vas­ta­syn­ty­neel­le, rip­pi­lap­sel­le tai hää­pa­ril­le – lah­jan, jota ei voi ra­hal­la os­taa ei­kä pan­na pa­ket­tiin? Sitä olen mo­nes­ti miet­ti­nyt.

Kir­ja­hyl­lys­sä­ni on kir­ja­sar­ja To­pe­liuk­sen Lu­ke­mi­sia lap­sil­le. Sii­tä löy­tyy täl­le­kin ajal­le so­pi­vaa nau­tit­ta­vaa lu­ke­mis­ta.

Satu Adal­mi­nan hel­mi ker­too prin­ses­sas­ta, jon­ka ris­ti­äi­siin kut­sut­tiin kak­si hal­ti­ja­tar­ta, pu­nai­nen ja si­ni­nen.

Pu­nai­nen lah­joit­ti Adal­mi­nal­le kum­min­lah­ja­na ai­don ää­ret­tö­män kau­niin suu­ren hel­men. Niin kau­an kuin Adal­mi­na kan­toi hel­me­ään, hä­nel­lä oli lah­ja­na muu­ta­kin. Hal­ti­ja­tar lu­pa­si, et­tä Adal­mi­na tu­lee päi­vä päi­väl­tä kau­niim­mak­si, rik­kaam­mak­si ja op­pi­neem­mak­si. Mut­ta jos hän huk­kaa hel­men­sä, hän me­net­tää nuo kol­me lah­jaan­sa ja voi saa­da ne ta­kai­sin vas­ta löy­tä­mäl­lä hel­men­sä.

Si­ni­nen hal­ti­ja­tar sa­noi, et­tä prin­ses­sa on nyt saa­nut kol­me niin suur­ta lah­jaa, et­tei moni toi­vo pa­rem­pia asi­oi­ta elä­mään­sä. Si­ni­nen hal­ti­ja­tar lu­pa­si sel­lai­sen lah­jan, jol­la ei ole voi­maa niin kau­an kuin pu­nai­sen hal­ti­jat­ta­ren lah­jat ja hel­mi on tal­les­sa. Mut­ta jos hel­mi huk­kaan­tuu ja Adal­mi­na ka­dot­taa kau­neu­ten­sa, rik­kau­ten­sa ja kai­ken tie­ton­sa, hän saa nel­jän­nen lah­jan. Se on kaik­kein pa­ras lah­ja: nöy­rä sy­dän.

Ku­nin­gas tee­tät­ti kul­tak­ruu­nun, jo­hon hel­mi kiin­ni­tet­tiin. Kruu­nu kas­voi Adal­mi­nan mu­ka­na niin, et­tä se oli ai­na so­pi­va. Pu­nai­sen hal­ti­jat­ta­ren lu­pauk­set to­teu­tui­vat. Hel­men pu­to­a­mi­sen vaa­ran vuok­si prin­ses­saa var­ti­oi­tiin tark­kaan. Mut­ta mitä kau­niim­mak­si ja tie­tä­väm­mäk­si prin­ses­sa vart­tui, sitä it­sek­kääm­pi hä­nes­tä tuli.

To­pe­lius to­te­aa sa­dus­saan: ”Ei ole syn­ti ol­la kau­nis ja ri­kas ja äly­käs, kun vain ym­mär­tää käyt­tää näi­tä lah­jo­ja Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti, mut­ta sii­nä­pä se vai­keus oli­kin.”

Lo­pul­ta vain ku­nin­gas­ta ja ku­nin­ga­tar­ta ei har­mit­ta­nut prin­ses­san ko­va­sy­dä­mi­syys ja il­keys. Ku­kaan muu ei hä­nes­tä pi­tä­nyt, vaan kaik­ki pel­kä­si­vät.

Ker­ran Adal­mi­na pää­si kar­kuun ka­ma­ri­pal­ve­li­joil­taan ja pa­ke­ni met­sään. Kun hän ku­mar­tui juo­maan läh­tees­tä, kruu­nu hel­mi­neen pu­to­si läh­teen poh­jal­le. Sa­mal­la ka­to­si­vat pu­nai­sen hal­ti­jat­ta­ren lah­jat. Läh­tees­tä Adal­mi­naa kat­soi ruma ja köy­hä pal­jas­päi­nen, pal­jas­jal­kai­nen ker­jä­läis­tyt­tö, yl­lään rää­syi­nen puku ja hiuk­set kam­paa­mat­ta. Ka­don­nei­den tie­to­jen mu­ka­na hä­vi­si myös muis­ti. Adal­mi­na ei tien­nyt, kuka hän on.

Adal­mi­na pää­si van­han mum­mon vuo­hia pai­men­ta­maan. Si­ni­sen hal­ti­jat­ta­ren lah­jan an­si­os­ta hän sai mon­ta ar­vo­kas­ta lah­jaa, jot­ka seu­ra­si­vat nöy­rän sy­dä­men mu­ka­na.

Adal­mi­naa et­sit­tiin löy­tä­mät­tä. Prins­si Si­gis­mund sat­tui löy­tä­mään kruu­nun läh­teen poh­jal­ta. Nyt kruu­nua so­vit­ta­maan kut­sut­tiin lin­naan kaik­ki so­pi­van ikäi­set ty­töt, joi­ta riit­ti pal­jon. Met­sä­ret­kel­lä ta­paa­mas­saan pai­men­ty­tös­sä prins­si näki jo­tain sel­lais­ta, jon­ka vuok­si hän vei ty­tön kruu­nua so­vit­ta­maan. Kruu­nu oli juu­ri so­pi­va. Adal­mi­na sai ta­kai­sin pu­nai­sen hal­ti­jat­ta­ren lah­jat, mut­ta hän sai pi­tää myös nöy­rän sy­dä­men.

Ja tie­ten­kin en­tis­ten sa­tu­jen ta­paan lin­nas­sa vie­tet­tiin Adal­mi­nan ja Si­gis­mun­din häät.

Satu päät­tyy: "Kau­nis, kau­nis on Adal­mi­nan hel­mi, mut­ta pal­jon kau­niim­pi on nöy­rä sy­dän!”

Mie­lee­ni on pai­nu­nut lap­suu­des­ta­ni eräs van­ha ko­via elä­mäs­sään ko­ke­nut us­ko­vai­nen mum­mo, jol­la oli ar­vo­kas lah­ja. Hä­nel­lä oli tai­to loh­dut­taa.

Lah­jaan liit­tyy suo­men kie­len sa­na­na tiet­ty­jä mer­ki­tyk­siä. Saam­me sen val­mii­na, lah­jan an­ta­ja on sen jol­lain ta­val­la hank­ki­nut.

Lah­jan voi me­net­tää mo­nel­la ta­val­la. Elä­män ko­et­te­le­muk­set voi­vat sitä ku­lut­taa ja vie­dä ko­ko­naan­kin. Lah­jan omis­ta­ja voi myös omil­la elä­män­va­lin­noil­laan tu­ho­ta lah­jan­sa, hä­nel­lä on vas­tuu sen käyt­tä­mi­ses­tä.

Sil­loin on tar­peen si­ni­sen hal­ti­jat­ta­ren lah­ja.

Yk­si lah­ja on jo­kai­sel­la lap­sel­la jo en­nen syn­ty­mää. Sen on elä­män an­ta­ja pai­na­nut lap­sen sy­dä­meen – us­kon lah­jan. Sen toi­voi­sin säi­ly­vän it­sel­lä­ni ja lä­hei­sil­lä­ni elä­män lop­puun as­ti. Sen ha­lu­ai­sin ru­kouk­si­na vie­dä mo­nel­le lah­ja­pöy­däl­le.