Tämä, mistä nyt kerron, tapahtui kerran peltosuviseurojen aikaan. Pienen empimisen ja keskustelun jälkeen ystäväni lupasi minun tästä kirjoittaa aivan julkisesti, tottakai nimeä ja vuotta mainitsematta.
Tällä täti-ihmisellä oli mahdollisuus olla yksi päivä suviseuroissa. Oli hän monesti ennenkin niin käynyt, jos ajomatka ei ollut liian pitkä. Täti-ihmisestä perjantai oli sopivin päivä, sen jälkeen oli mukava kuunnella kotona.
Varhain perjantaiaamuna täti-ihminen lähti ajelemaan. Hän saapui perille jo hyvissä ajoin. Opasteiden mukaan ajeltuaan hän parkkeerasi auton peltopysäköintiin, jossa oli vasta vähän autoja. Ei muuta kuin reppu selkään ja marssimaan seurakentälle.
Vielä tallaamattoman seurakentän pitkät heinät kahisivat hauskasti jaloissa. Timotein kukinnot heiluivat pienessä aamutuulessa, puna-apilatkin olivat puhjenneet kukkaan. Kentällä oli vähän liikkujia. Täti-ihminen hengitti syvään suviseurakentän tuoksua, katsoi hohtavan valkoista isoa telttaa, kuunteli kaiuttimista aamulaulua. Ja oli onnellinen – hän oli päässyt Suviseuroihin. Seuraravintolassa ei ollut tungosta. Aamukahvi ja voileipä maistuivat, kentän taustaäänet olivat kotoisia. Hän ennätti moneen kertaan kävellä kentän poikki, katsella julkaisumyymälän, makkaragrillin ja pehmiksen myyntipaikan. Muutamille tärkeille ystävilleen hän lähetti tekstiviestin: olen tullut Suviseuroihin.
Lipunnosto oli taas yhtä juhlallinen kuin ennenkin, taisi olla jokin uusi lippu rivissä. Avajaisseuroissa isosta teltasta löytyi istumapaikka muutamien perheiden keskeltä. Iloiset lapset keikkuivat penkeillä ja keräsivät puuhaketta kourat täyteen. Joku letitti pitkistä heinistä laihaa lettiä ja yritti sitoa siitä ranneketjua. Äiti auttoi, ja niin tyttö sai ihastella ranteessaan heinäkorua, jossa oli röyhyäviä helpeitä rusetilla. Suvivirsi toi täti-ihmisen mieleen paljon muistoja ja puhutteli taas sanomallaan. Päivä kului mukavasti muutamia tuttuja tavaten, lohikeitolla herkutellen ja seuroja kuunnellen. Suviseurojen avajaispäivä oli täydellisen ihana.
Illalla täti-ihminen kävi ostamassa repun täyteen kirjoja. Uutta ja vanhaa lukemista itselle ja jollekin läheiselle. Alekirjoistakin tuli painava kasa. Seurateltassa saattoi istua iltaseurat loppuun asti. Ei ollut kiirettä, kesäyönähän oli mukava ajella kotiin.
Lopulta täti-ihminen malttoi lähteä kävelemään parkkipaikalle. Reippaat askeleet kentän poikki ja pienen metsikön läpi. Matkalla hän vielä jututti muutamia ystäviä. Parkkipaikan laidassa ihmetytti, miten paljon oli päivän mittaan kertynyt autoja, joka suuntaan oman auton ympärille. Monet muutkin kotiin lähtijät etsivät ja löysivät autonsa. Koko ajan autot vähenivät.
Täti-ihminen käveli reippaasti autoaan kohti. Oli niillä paikkeilla monia samanvärisiä ja -kokoisia autoja, mutta silmiin ei sattunut omaa autoa. Paljon olikin tuota värisävyä nyt. Erään vanhan miehen kanssa täti-ihminen keskustelikin. He olivat samaa mieltä siitä, että joskus menneinä vuosikymmeninä oli paljon värikkäämpi autokanta. Oli erilaisia sinisiä, vihreitä ja punaisia. Valkoiset ja harmaat olivat harvinaisempia. Mustat autot olivat peräti arvokkaita, takseja tai virka-autoja. "Kunpa minulla olisi se kerrallinen taivaansininen auto, niin jopa se tuolta välistä kutsuisi", tuumasi täti-ihminen ja pyyhki hikeä otsaltaan Reppu piti laskea välillä maahan ja imeä pillimehu.
Siinä minuutit ja kymmenet minuutit kuluivat astellessa autorivejä päästä päähän. Ei tosin tarvinnut toiseen päähän asti astella, sen täti-ihminen tiesi. Koko ajan hän napsutteli auton avainta kädessään ja yritti ilta-auringossa toivorikkaana tiirailla, välähtäisikö jonkin auton valo merkiksi oven avautumisesta. Muutamat tututkin kävelivät mukana ja tähyilivät. Mutta ei! Eräs nuori mies tuumasi, että isoissa tapahtumissa joskus ovelat autovarkaat osaavat avata auton oven ja rauhallisesti ajella pois. "Kyllä tännekin voi joku sellainen tulla. Onhan täällä niin vapaata ja avointa, ettei kukaan huomaa mitään." Mies starttasi autonsa ja toivotti onnea auton etsintään. Täti-ihminen ei kyllä ihan tuohon mahdollisuuteen uskonut. Hän vain ihmetteli, miten hänen silmiinsä ei osunut oma auto.
Lopulta täytyi luovuttaa. Ei voinut koko yötä odottaa, että lopuksi jäisi parkkialueelle oma tuttu auto. Täti-ihminen päätti lähteä liikennetoimistoon kyselemään, mitä pitäisi tehdä. Ei muuta kuin taas kävelemään, metsikön läpi, seurakentän poikki aivan toiselle laidalle. Helposti toimisto löytyi kartan avulla. Täti-ihminen avasi toimiston oven ja kuuli sieltä iloisen puheen sorinan. Suloinen lohikeiton ja kahvin tuoksu tuntui heti. Täti-ihminen riisui painavan repun selästään penkille. Jopa se helpotti! Heti joku ystävällinen virkailija kyseli, mitä asiaa oli. Täti-ihminen vain lyhyesti sanoi, ettei hänen autonsa ole paikallaan. Mutta ennen kuin asiaa tarkemmin käytiin läpi, hän sai käteensä lautasen ja häntä pyydettiin ottamaan lohikeittoa. Jälkiruokana kahvi ja voileipä maistuivat. Vesipullo lennähti huomaamatta auton etsijän eteen pöydälle. "Kyllä siellä jano tulee kävellessä", kuului hymyn takaa.
Sitten asiaa selviteltiin. Isolta kartalta täti-ihminen näytti autonsa paikan ja kertoi, miten hän oli etsinyt. Auton tiedot, väri, merkki ja rekisterinumerot kirjattiin muistiin. Täti-ihminen kertoi, millä paikkakunnalla koti oli ja sinne oli tarkoitus mennä yöksi. Olisi hän huoletta ajellut, jos auto olisi ollut paikallaan. Hän kertoi vielä, ettei häntä kukaan kotona odottanut, ettei siitä ollut hätää eikä huolta.
Liikennetoimistossa oli vuoro vaihtumassa ja joku mies oli lähdössä mönkijällä katsastamaan parkkialueet. Täti-ihminen luovutti hänelle autonsa avaimen, eipä hän sitä vielä tarvinnut. Auton kadottaneen piti vielä kertoa, että hän varmasti saa nukkua ystävän asuntovaunussa. Sinne vielä piti soittaa ja virkailija varmisti, että näin oli. Heidän vastuullaan oli kai sekin, ettei toimistolta kukaan lähde iltamyöhällä vain jonnekin käveleksimään.
Kun täti-ihminen sitten käveli tuttua asuntovaunua kohti, hän huomasi, että lähellä, melkein rinnalla, pyöräili toimiston virkailija. Pitkä mies polki vakaasti katsastellen ympärilleen. Kun täti-ihminen häntä alkoi jututtaa, pyöräilijä vain muina miehinä kertoi vähän mutkan kautta menevänsä omaan yöpaikkaansa. No olkoonpa niin, ajatteli täti-ihminen ja toivotti hyvää yötä. Liikennetoimisto taisi olla myös vartiointitoimisto. Ihan täti-ihmistä hymyilytti. Hänestä pidettiin huolta.
Ystävän asuntovaunulla kertailtiin auton katoamista, katseltiin seura-alueen karttaa ja paljon poristiin muita kuulumisia. Seurakentän myöhäisillan kohina ja utuiseksi muuttuva taivas tuuditti uneen.
Aamulla täti-ihminen sai herätä aamulauluun kaiuttimista. Kahvin juotuaan hän lähti liikennetoimistoon kyselemään auton kohtalosta. Toimistossa oli nyt työssä aivan eri ihmiset. Mutta iltamyöhällä tai yöllä oli toimittu. Täti-ihmisen eteen tuotiin kartta, johon oli merkitty auton paikka. Kartan päällä oli auton avaimet. Täti-ihminen katsoi ihmeissään merkittyä paikkaa. Tuolla alueellako se oli? Aivan eri puolella seurakenttää. Metsikkö siinäkin alueen ja kentän välissä. Kyllä nyt sai liikennetoimiston väki paljon kiitoksia, enemmän kuin auton löytymisestä siitä ystävällisyydestä, millä he kohtasivat autonsa kadottaneen. Täti-ihminen vielä toivotti heille onnellisia seurapäiviä ja seuraavissa seuroissakin toimiville palvelualttiutta.
Onnellisena täti-ihminen ajeli kotiin seuroja kuuntelemaan. Oli suorastaan hyvä, vähän hupaisakin mieli, kun sai yllättäen olla yötä suviseuroissa. Joku taisi arvella, että ihan varsin autonsa kadotti. No, pettynyt lapsi voisi niin tehdäkin, mutta ei täti-ihmiset suinkaan. Nyt ei sitten enää ole peltoseuroja, mutta muistoja niistä on kertynyt täti-ihmiselle varsin monenlaisia, tässä vain yksi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys