Tämä, mis­tä nyt ker­ron, ta­pah­tui ker­ran pel­to­su­vi­seu­ro­jen ai­kaan. Pie­nen em­pi­mi­sen ja kes­kus­te­lun jäl­keen ys­tä­vä­ni lu­pa­si mi­nun täs­tä kir­joit­taa ai­van jul­ki­ses­ti, tot­ta­kai ni­meä ja vuot­ta mai­nit­se­mat­ta.

Täl­lä täti-ih­mi­sel­lä oli mah­dol­li­suus ol­la yk­si päi­vä su­vi­seu­rois­sa. Oli hän mo­nes­ti en­nen­kin niin käy­nyt, jos ajo­mat­ka ei ol­lut lii­an pit­kä. Täti-ih­mi­ses­tä per­jan­tai oli so­pi­vin päi­vä, sen jäl­keen oli mu­ka­va kuun­nel­la ko­to­na.

Var­hain per­jan­tai­aa­mu­na täti-ih­mi­nen läh­ti aje­le­maan. Hän saa­pui pe­ril­le jo hy­vis­sä ajoin. Opas­tei­den mu­kaan ajel­tu­aan hän park­kee­ra­si au­ton pel­to­py­sä­köin­tiin, jos­sa oli vas­ta vä­hän au­to­ja. Ei muu­ta kuin rep­pu sel­kään ja mars­si­maan seu­ra­ken­täl­le.

Vie­lä tal­laa­mat­to­man seu­ra­ken­tän pit­kät hei­nät ka­hi­si­vat haus­kas­ti ja­lois­sa. Ti­mo­tein ku­kin­not hei­lui­vat pie­nes­sä aa­mu­tuu­les­sa, puna-api­lat­kin oli­vat puh­jen­neet kuk­kaan. Ken­täl­lä oli vä­hän liik­ku­jia. Täti-ih­mi­nen hen­git­ti sy­vään su­vi­seu­ra­ken­tän tuok­sua, kat­soi hoh­ta­van val­kois­ta isoa telt­taa, kuun­te­li kai­ut­ti­mis­ta aa­mu­lau­lua. Ja oli on­nel­li­nen – hän oli pääs­syt Su­vi­seu­roi­hin. Seu­ra­ra­vin­to­las­sa ei ol­lut tun­gos­ta. Aa­mu­kah­vi ja voi­lei­pä mais­tui­vat, ken­tän taus­ta­ää­net oli­vat ko­toi­sia. Hän en­nät­ti mo­neen ker­taan kä­vel­lä ken­tän poik­ki, kat­sel­la jul­kai­su­myy­mä­län, mak­ka­rag­ril­lin ja peh­mik­sen myyn­ti­pai­kan. Muu­ta­mil­le tär­keil­le ys­tä­vil­leen hän lä­het­ti teks­ti­vies­tin: olen tul­lut Su­vi­seu­roi­hin.

Li­pun­nos­to oli taas yh­tä juh­lal­li­nen kuin en­nen­kin, tai­si ol­la jo­kin uu­si lip­pu ri­vis­sä. Ava­jais­seu­rois­sa isos­ta tel­tas­ta löy­tyi is­tu­ma­paik­ka muu­ta­mien per­hei­den kes­kel­tä. Iloi­set lap­set keik­kui­vat pen­keil­lä ja ke­rä­si­vät puu­ha­ket­ta kou­rat täy­teen. Joku le­tit­ti pit­kis­tä hei­nis­tä lai­haa let­tiä ja yrit­ti si­toa sii­tä ran­ne­ket­jua. Äi­ti aut­toi, ja niin tyt­tö sai ihas­tel­la ran­tees­saan hei­nä­ko­rua, jos­sa oli röy­hy­ä­viä hel­pei­tä ru­se­til­la. Su­vi­vir­si toi täti-ih­mi­sen mie­leen pal­jon muis­to­ja ja pu­hut­te­li taas sa­no­mal­laan. Päi­vä ku­lui mu­ka­vas­ti muu­ta­mia tut­tu­ja ta­va­ten, lo­hi­kei­tol­la her­ku­tel­len ja seu­ro­ja kuun­nel­len. Su­vi­seu­ro­jen ava­jais­päi­vä oli täy­del­li­sen iha­na.

Il­lal­la täti-ih­mi­nen kävi os­ta­mas­sa re­pun täy­teen kir­jo­ja. Uut­ta ja van­haa lu­ke­mis­ta it­sel­le ja jol­le­kin lä­hei­sel­le. Ale­kir­jois­ta­kin tuli pai­na­va kasa. Seu­ra­tel­tas­sa saat­toi is­tua il­ta­seu­rat lop­puun as­ti. Ei ol­lut kii­ret­tä, ke­säy­ö­nä­hän oli mu­ka­va ajel­la ko­tiin.

Lo­pul­ta täti-ih­mi­nen malt­toi läh­teä kä­ve­le­mään park­ki­pai­kal­le. Reip­paat as­ke­leet ken­tän poik­ki ja pie­nen met­si­kön läpi. Mat­kal­la hän vie­lä ju­tut­ti muu­ta­mia ys­tä­viä. Park­ki­pai­kan lai­das­sa ih­me­tyt­ti, mi­ten pal­jon oli päi­vän mit­taan ker­ty­nyt au­to­ja, joka suun­taan oman au­ton ym­pä­ril­le. Mo­net muut­kin ko­tiin läh­ti­jät et­si­vät ja löy­si­vät au­ton­sa. Koko ajan au­tot vä­he­ni­vät.

Täti-ih­mi­nen kä­ve­li reip­paas­ti au­to­aan koh­ti. Oli niil­lä paik­keil­la mo­nia sa­man­vä­ri­siä ja -ko­koi­sia au­to­ja, mut­ta sil­miin ei sat­tu­nut omaa au­toa. Pal­jon oli­kin tuo­ta vä­ri­sä­vyä nyt. Erään van­han mie­hen kans­sa täti-ih­mi­nen kes­kus­te­li­kin. He oli­vat sa­maa miel­tä sii­tä, et­tä jos­kus men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä oli pal­jon vä­rik­kääm­pi au­to­kan­ta. Oli eri­lai­sia si­ni­siä, vih­rei­tä ja pu­nai­sia. Val­koi­set ja har­maat oli­vat har­vi­nai­sem­pia. Mus­tat au­tot oli­vat pe­rä­ti ar­vok­kai­ta, tak­se­ja tai vir­ka-au­to­ja. "Kun­pa mi­nul­la oli­si se ker­ral­li­nen tai­vaan­si­ni­nen au­to, niin jopa se tuol­ta vä­lis­tä kut­sui­si", tuu­ma­si täti-ih­mi­nen ja pyyh­ki hi­keä ot­sal­taan Rep­pu piti las­kea vä­lil­lä maa­han ja imeä pil­li­me­hu.

Sii­nä mi­nuu­tit ja kym­me­net mi­nuu­tit ku­lui­vat as­tel­les­sa au­to­ri­ve­jä pääs­tä pää­hän. Ei to­sin tar­vin­nut toi­seen pää­hän as­ti as­tel­la, sen täti-ih­mi­nen tie­si. Koko ajan hän nap­sut­te­li au­ton avain­ta kä­des­sään ja yrit­ti il­ta-au­rin­gos­sa toi­vo­rik­kaa­na tii­rail­la, vä­läh­täi­si­kö jon­kin au­ton valo mer­kik­si oven avau­tu­mi­ses­ta. Muu­ta­mat tu­tut­kin kä­ve­li­vät mu­ka­na ja tä­hyi­li­vät. Mut­ta ei! Eräs nuo­ri mies tuu­ma­si, et­tä isois­sa ta­pah­tu­mis­sa jos­kus ove­lat au­to­var­kaat osaa­vat ava­ta au­ton oven ja rau­hal­li­ses­ti ajel­la pois. "Kyl­lä tän­ne­kin voi joku sel­lai­nen tul­la. On­han tääl­lä niin va­paa­ta ja avoin­ta, et­tei ku­kaan huo­maa mi­tään." Mies start­ta­si au­ton­sa ja toi­vot­ti on­nea au­ton et­sin­tään. Täti-ih­mi­nen ei kyl­lä ihan tuo­hon mah­dol­li­suu­teen us­ko­nut. Hän vain ih­met­te­li, mi­ten hä­nen sil­miin­sä ei osu­nut oma au­to.

Lo­pul­ta täy­tyi luo­vut­taa. Ei voi­nut koko yö­tä odot­taa, et­tä lo­puk­si jäi­si park­ki­a­lu­eel­le oma tut­tu au­to. Täti-ih­mi­nen päät­ti läh­teä lii­ken­ne­toi­mis­toon ky­se­le­mään, mitä pi­täi­si teh­dä. Ei muu­ta kuin taas kä­ve­le­mään, met­si­kön läpi, seu­ra­ken­tän poik­ki ai­van toi­sel­le lai­dal­le. Hel­pos­ti toi­mis­to löy­tyi kar­tan avul­la. Täti-ih­mi­nen ava­si toi­mis­ton oven ja kuu­li siel­tä iloi­sen pu­heen so­ri­nan. Su­loi­nen lo­hi­kei­ton ja kah­vin tuok­su tun­tui heti. Täti-ih­mi­nen rii­sui pai­na­van re­pun se­läs­tään pen­kil­le. Jopa se hel­pot­ti! Heti joku ys­tä­väl­li­nen vir­kai­li­ja ky­se­li, mitä asi­aa oli. Täti-ih­mi­nen vain ly­hy­es­ti sa­noi, et­tei hä­nen au­ton­sa ole pai­kal­laan. Mut­ta en­nen kuin asi­aa tar­kem­min käy­tiin läpi, hän sai kä­teen­sä lau­ta­sen ja hän­tä pyy­det­tiin ot­ta­maan lo­hi­keit­toa. Jäl­ki­ruo­ka­na kah­vi ja voi­lei­pä mais­tui­vat. Ve­si­pul­lo len­näh­ti huo­maa­mat­ta au­ton et­si­jän eteen pöy­däl­le. "Kyl­lä siel­lä jano tu­lee kä­vel­les­sä", kuu­lui hy­myn ta­kaa.

Sit­ten asi­aa sel­vi­tel­tiin. Isol­ta kar­tal­ta täti-ih­mi­nen näyt­ti au­ton­sa pai­kan ja ker­toi, mi­ten hän oli et­si­nyt. Au­ton tie­dot, väri, merk­ki ja re­kis­te­ri­nu­me­rot kir­jat­tiin muis­tiin. Täti-ih­mi­nen ker­toi, mil­lä paik­ka­kun­nal­la koti oli ja sin­ne oli tar­koi­tus men­nä yök­si. Oli­si hän huo­let­ta ajel­lut, jos au­to oli­si ol­lut pai­kal­laan. Hän ker­toi vie­lä, et­tei hän­tä ku­kaan ko­to­na odot­ta­nut, et­tei sii­tä ol­lut hä­tää ei­kä huol­ta.

Lii­ken­ne­toi­mis­tos­sa oli vuo­ro vaih­tu­mas­sa ja joku mies oli läh­dös­sä mön­ki­jäl­lä kat­sas­ta­maan park­ki­a­lu­eet. Täti-ih­mi­nen luo­vut­ti hä­nel­le au­ton­sa avai­men, ei­pä hän sitä vie­lä tar­vin­nut. Au­ton ka­dot­ta­neen piti vie­lä ker­toa, et­tä hän var­mas­ti saa nuk­kua ys­tä­vän asun­to­vau­nus­sa. Sin­ne vie­lä piti soit­taa ja vir­kai­li­ja var­mis­ti, et­tä näin oli. Hei­dän vas­tuul­laan oli kai se­kin, et­tei toi­mis­tol­ta ku­kaan läh­de il­ta­myö­häl­lä vain jon­ne­kin kä­ve­lek­si­mään.

Kun täti-ih­mi­nen sit­ten kä­ve­li tut­tua asun­to­vau­nua koh­ti, hän huo­ma­si, et­tä lä­hel­lä, mel­kein rin­nal­la, pyö­räi­li toi­mis­ton vir­kai­li­ja. Pit­kä mies pol­ki va­kaas­ti kat­sas­tel­len ym­pä­ril­leen. Kun täti-ih­mi­nen hän­tä al­koi ju­tut­taa, pyö­räi­li­jä vain mui­na mie­hi­nä ker­toi vä­hän mut­kan kaut­ta me­ne­vän­sä omaan yö­paik­kaan­sa. No ol­koon­pa niin, ajat­te­li täti-ih­mi­nen ja toi­vot­ti hy­vää yö­tä. Lii­ken­ne­toi­mis­to tai­si ol­la myös var­ti­oin­ti­toi­mis­to. Ihan täti-ih­mis­tä hy­myi­lyt­ti. Hä­nes­tä pi­det­tiin huol­ta.

Ys­tä­vän asun­to­vau­nul­la ker­tail­tiin au­ton ka­to­a­mis­ta, kat­sel­tiin seu­ra-alu­een kart­taa ja pal­jon po­ris­tiin mui­ta kuu­lu­mi­sia. Seu­ra­ken­tän myö­häi­sil­lan ko­hi­na ja utui­sek­si muut­tu­va tai­vas tuu­dit­ti uneen.

Aa­mul­la täti-ih­mi­nen sai he­rä­tä aa­mu­lau­luun kai­ut­ti­mis­ta. Kah­vin juo­tu­aan hän läh­ti lii­ken­ne­toi­mis­toon ky­se­le­mään au­ton koh­ta­los­ta. Toi­mis­tos­sa oli nyt työs­sä ai­van eri ih­mi­set. Mut­ta il­ta­myö­häl­lä tai yöl­lä oli toi­mit­tu. Täti-ih­mi­sen eteen tuo­tiin kart­ta, jo­hon oli mer­kit­ty au­ton paik­ka. Kar­tan pääl­lä oli au­ton avai­met. Täti-ih­mi­nen kat­soi ih­meis­sään mer­kit­tyä paik­kaa. Tuol­la alu­eel­la­ko se oli? Ai­van eri puo­lel­la seu­ra­kent­tää. Met­sik­kö sii­nä­kin alu­een ja ken­tän vä­lis­sä. Kyl­lä nyt sai lii­ken­ne­toi­mis­ton väki pal­jon kii­tok­sia, enem­män kuin au­ton löy­ty­mi­ses­tä sii­tä ys­tä­väl­li­syy­des­tä, mil­lä he koh­ta­si­vat au­ton­sa ka­dot­ta­neen. Täti-ih­mi­nen vie­lä toi­vot­ti heil­le on­nel­li­sia seu­ra­päi­viä ja seu­raa­vis­sa seu­rois­sa­kin toi­mi­vil­le pal­ve­lu­alt­tiut­ta.

On­nel­li­se­na täti-ih­mi­nen aje­li ko­tiin seu­ro­ja kuun­te­le­maan. Oli suo­ras­taan hyvä, vä­hän hu­pai­sa­kin mie­li, kun sai yl­lät­tä­en ol­la yö­tä su­vi­seu­rois­sa. Joku tai­si ar­vel­la, et­tä ihan var­sin au­ton­sa ka­dot­ti. No, pet­ty­nyt lap­si voi­si niin teh­dä­kin, mut­ta ei täti-ih­mi­set suin­kaan. Nyt ei sit­ten enää ole pel­to­seu­ro­ja, mut­ta muis­to­ja niis­tä on ker­ty­nyt täti-ih­mi­sel­le var­sin mo­nen­lai­sia, täs­sä vain yk­si.