Elä­mä. Se kos­ket­taa mei­tä jo­kais­ta. Se on meil­lä kai­kil­la eri­lai­nen. Sen kul­kua tu­lee usein suun­ni­tel­tua, vaik­ka mo­nes­ti se me­nee täy­sin toi­sel­la ta­val­la, mi­ten aja­tuk­sis­sa oli­sim­me sen jär­jes­tä­neet. Jos­kus se py­säyt­tää yh­täk­kiä. Elä­mään voi kuu­lua myös ta­pah­tu­mia, jot­ka ei­vät kuu­lu suun­ni­tel­miim­me: työ­pai­kan me­net­tä­mi­nen, sai­ras­tu­mi­nen, lä­hei­sen kuo­le­ma. Täl­lai­sia ras­kai­ta asi­oi­ta­kin tai­vaan Isä voi meil­le sal­lia. Em­me ai­na ym­mär­rä nii­den tar­koi­tus­ta.

En­tä mi­ten suh­tau­dum­me lä­him­mäis­tem­me elä­mään? Ver­tai­lem­me­ko ja ar­vos­te­lem­me­ko tois­ten te­ke­mi­siä ja te­ke­mät­tä jät­tä­mi­siä? Olen huo­man­nut, et­tä jos­kus esi­mer­kik­si pie­nen per­heen uu­pu­mis­ta saa­te­taan vä­hä­tel­lä ja ver­ra­ta sitä sii­hen, et­tä kyl­lä­hän isot­kin per­heet jak­sa­vat. Kui­ten­kaan nuo kom­men­toi­jat ei­vät vält­tä­mät­tä tie­dä to­del­li­suut­ta, sitä, mitä kaik­kea tuon uu­pu­mi­sen ta­ka­na on.

En­hän sa­no­mi­sil­la­ni ai­heu­ta enem­pää kär­si­mys­tä ja pa­haa oloa? Ikä­vät kom­men­tit saat­ta­vat ai­heut­taa sen, et­tä avun tar­pees­sa ole­va van­hem­pi ei roh­kais­tu­kaan pyy­tä­mään apua, kos­ka tun­tee et­tei hä­nel­lä ole oi­keut­ta sii­hen. Tar­vi­taan herk­kyyt­tä toi­sen ih­mi­sen kuun­te­le­mi­seen, vaik­ka sa­no­ja ei oli­si­kaan.

Ma­sen­tu­neen ih­mi­sen elä­mä saat­taa tun­tua jos­kus sil­tä kuin eläi­si yk­sin pilk­ko­pi­me­äs­sä huo­nees­sa, seu­ra­naan vain ylit­se­pää­se­mät­tö­mäl­tä tun­tu­va ah­dis­tus ja epä­toi­vo. Eri­tyi­ses­ti sil­loin tar­vi­taan ai­kaa ja ih­mi­siä, jot­ka kul­ke­vat rin­nal­la. Ih­mi­siä jot­ka kuun­te­le­vat ja pu­hu­vat mut­ta ym­mär­tä­vät myös et­tä pel­käl­lä hil­jai­suu­del­la ja läs­nä­o­lol­la­kin on to­del­la suu­ri mer­ki­tys. Kai­kil­la on lupa vä­syä, pyy­tää apua ja nous­ta jäl­leen ja­loil­leen.

Osaan­ko aset­tua uu­pu­neen ase­maan, jos en it­se ole sel­lais­ta ko­ke­nut? Ym­mär­rän­kö, et­tä ma­sen­tu­neen voi ol­la vai­kea sel­viy­tyä ta­val­li­sis­ta ar­ki­päi­vän asi­ois­ta, jos en ole lä­hel­tä näh­nyt, kuin­ka ma­sen­nus voi uu­vut­taa ja vie­dä ih­mi­sel­tä voi­mat, niin hen­ki­set kuin fyy­si­set­kin? Ma­sen­nuk­ses­ta toi­pu­mi­nen on usein vä­syt­tä­vää hen­kis­tä tais­te­lua, jota ar­vos­te­le­mi­sen si­jaan kan­nat­taa tu­kea ja ar­vos­taa.

Osaan­ko ar­vos­taa tois­ta ih­mis­tä ja hä­nen ko­ke­muk­si­aan, vaik­ka ne ei­vät ai­na koh­tai­si omie­ni kans­sa? Kun­ni­oi­tus on tär­ke­ää sil­loin­kin, kun toi­sen elä­män­ti­lan­net­ta on vai­kea ym­mär­tää. Se on ih­mis­suh­tei­den pe­rus­tus.

Hen­na Lai­ti­la