Ni­mi­merk­ki Nuo­ri

Vir­ren 329 vii­des sä­keis­tö on soi­nut men­nei­nä viik­koi­na mie­les­sä­ni. "Kii­tos nyt Her­ran, kun ni­meen­sä luot­taa me saam­me, eläis­sä, kuol­les­sa tur­va­ta Va­pah­ta­jaam­me."

Lau­lun sa­nat ku­vas­ta­vat vii­me ai­ko­jen mie­li­a­lo­ja­ni hy­vin. Vai­keuk­sien jäl­keen nou­see kii­tos Tai­vaan Isäl­le, mi­ten hän joh­ti kai­ken par­hain päin. Ei niin kuin it­se oli­sin ha­lun­nut, vaan vie­lä pa­rem­min. Hän kir­kas­ti, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä: us­kon asi­at nou­si­vat kirk­kaim­mik­si, ja ih­mis­suh­tei­den mer­ki­tys ei ole­kaan niin suu­ri, et­tä ne me­ni­si­vät us­kon asi­oi­den kans­sa sa­mal­le vii­val­le – niin tär­kei­tä kuin ne ovat­kin.

Par­haim­mil­laan ih­mis­suh­teet tu­ke­vat ja roh­kai­se­vat us­ko­maan. Ys­tä­vyy­den suu­rim­pia lah­jo­ja on voi­da kuul­la sa­nat ”Kaik­ki, ihan kaik­ki syn­nit on an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.” Ol­la en­ke­li­nä vie­rel­lä, vaik­kei sii­piä näy­kään. Kir­kas­taa us­koa. Tu­kea, kun jal­ka mei­naa hor­jah­taa.

En­tä sit­ten, jos ei ole yh­tään ys­tä­vää? Eh­kä se loh­dut­taa, kun muis­taa, et­tä Jee­sus on kaik­kien ys­tä­vä. Hän ei hyl­kää mis­sään ti­lan­tees­sa, ja jos koet ole­va­si syn­ti­nen, hän ra­kas­taa si­nua vie­lä­kin enem­män: "Ja käs­kyn hän an­taa myös en­ke­leil­leen, kun tie vie myös vaa­raan ja kiu­sauk­seen: 'Te kä­sil­lä kan­ta­kaa lap­sos­ta maan, niin et­tei hän louk­kai­si jal­kaan­sa­kaan'” (SL 156:3).

Kun­pa kai­kil­la oli­si edes yk­si Ju­ma­lan lä­het­tä­mä en­ke­li vie­rel­lään sil­loin, kun tie vie vaa­ral­li­sil­le ja huol­ta he­rät­tä­vil­le ve­sil­le. En­ke­li, joka soit­tai­si ja ky­se­li­si kuu­lu­mi­sia, et­tei jal­ka louk­kaan­tui­si ja vir­ta vei­si koko ih­mis­tä mu­ka­naan.

Sai­sim­me kaik­ki he­rä­tä huo­mi­oi­maan lä­hi­pii­rim­me: on­han kai­kil­la edes joku, joka ky­se­lee mu­kaan seu­roi­hin? Yk­si vies­ti voi ol­la jol­le­kin se rat­kai­se­va asia, et­tä läh­tee­kin sun­nun­tai­na rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le ei­kä esi­mer­kik­si us­kos­ta osat­to­mien ys­tä­vien kans­sa viet­tä­mään il­taa.

Ju­ma­lal­ta saa ru­koil­la ys­tä­viä; myös sil­loin, kun yk­si­näi­syy­den aal­lot lyö­vät rin­taan as­ti. Saa ris­tiä kä­ten­sä ja muis­taa, et­tä Ju­ma­la kuu­lee huo­kauk­sen­kin. Hä­nel­lä on va­raa an­taa en­ke­lei­tä mei­dän jo­kai­sen rin­nal­le.

Ju­ma­la on lu­van­nut var­jel­la lap­sen­sa tai­vaan tiel­lä, jos vain ha­lu­aa us­koa. Hän an­taa mat­kal­le saat­ta­jat ja en­ke­lit. Myös yk­si­näi­syyt­tä ko­ke­va saa muis­taa ole­van­sa tois­ten Ju­ma­lan las­ten jou­kos­sa kes­kel­lä en­kel­saat­toa, joka on kul­ke­mas­sa koh­ti tai­vaan kirk­kaut­ta. Ju­ma­la on lu­van­nut myös, et­tä hä­nen en­ke­lin­sä aut­ta­vat us­ko­vais­ta mat­kal­la koh­ti tuo­ta kirk­kaut­ta: "Kat­so, minä lä­he­tän en­ke­lin si­nun edel­les var­je­le­maan si­nua tiel­lä, ja joh­dat­ta­maan si­nun sii­hen paik­kaan, jon­ka minä olen val­mis­ta­nut" (2. Moos. 23:20).