Mikä laulu on sinulle erityisen rakas, kysyy parin viikon takainen Kapsäkki keittiön pöydällä. Kysymys on jäänyt pyörimään pienen yksiöni nurkkiin. Niin, mikä se tosiaan on?
Mieleeni nousee suosikkeja aina lapsuudesta asti. Yksi lohduttaa hädän ja murheen keskellä, kiitoksen ja ilon hetkillä toinen nousee ajatuksiin kuin itsestään. Kolmatta hyräillään arkiaskareita puuhatessa, ja jostain tulvahtaa aivan Suviseurojen heinän ja kuorikkeen tuoksuinen muisto.
Tällä hetkellä kuitenkin yksi nousee ylitse muiden. Reilu vuosi sitten seisoin keskellä lumipukuista joukkoa, josta kajahti voimakkaana: "Sun kätes, Herra, voimakkaan suo olla turva Suomenmaan niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana” (VK 577:1).
Edessä avautui uusi tuntematon. Vapaaehtoisena inttiin lähteneillä naisilla tuli 45 palvelusvuorokautta täyteen, eikä kotiinpaluun mahdollisuutta enää ollut. Olimme juuri vannoneet elinikäisen valan maamme puolustamiseen ja alokasaikakin oli lopussa, saisimme pian kuulla pääsisimmekö tehtäviin, joihin halusimme. Tulevaisuus tuntui jännittävältä, jopa pelottavaltakin.
Nyt olemme jälleen uuden tuntemattoman edessä. Pelottava virus valtaa maailmaa, ja uutiset tuntuvat aina vain synkemmiltä. Yksittäiset ihmiset ja suuret kansat ovat yhtä lailla avuttomia niinkin fyysisesti pienen asian kuin viruksen kanssa.
Ahdistus ja yksinäisyys valtaavat mielen. Inttivuoden aikana moni seuroista tuttu kasvo on jo ehtinyt vaihtaa paikkakuntaa ja monet kauempana asuneet ystävät uupunee uskonkonmatkalla. Uskovaisten nuorten kokoontumisia ei voida enää järjestää eikä oikein ole edes kenelle soittaa, puhua tiestä ja matkasta. Uupumus painaa, olenko sittenkin yksin?
Raskain mielin avaan nettiseurat. Tutun veljen sanat osuvat: "Sinä yksin asuva, ehkä karanteenissakin oleva, sinua ei ole jätetty yksin. Jeesus kulkee vierelläsi." Uskomisen ilo valtaa mielen! Vaikka fyysisesti olen yksin, ei minua ole unohdettu. Olen osa suurta perhettä, ja Herra tukee jokaisen horjuvankin askeleeni.
Sinulle, yksin tai ehkä isonkin perheen keskellä itsesi yksinäiseksi tuntevalle, huolten keskellä tarpovalle, tahtoisin tuoda samoja terveisiä. Maailmamme muuttuu nopeasti, mutta yksi asia on pysynyt samana kautta aikojen. Evankeliumi rohkaisee yhä tänäkin päivänä. Arjen keskellä nousee huolta läheisistä, terveydenhuollon riittävyydestä, töistä ja niin monesta asiasta, mutta huolten painaessakin saa muistaa: Herran käsi on turvana.
Rauhallisin mielin ristin käteni: "Sun kätes, Herra voimakkaan..."
Nimimerkki Ei minua ole unohdettu
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys