Teksti: Tarkkailija
Aika ajoin keskusteluissa, niin yleisissä kuin pienempien piirien ajatustenvaihdossa, puhutaan seksuaalivähemmistöistä. Tähän liittyvä yhteiskunnallinen dialogi avioliiton merkityksestä ja olemuksesta ei voi olla herättämättä uskovaisissakin ajatuksia. Tällaisissa uskovaisten välisissä keskusteluissa pääpainona on, ja tulisi aina ollakin, Raamatun ilmoitus.
Seksuaalivähemmistöihin liittyviä aiheita käsitellessä ajatukset liikkuvat usein yleisemmällä tasolla, pääpainon ollessa siinä, että homoseksuaalisuus ominaisuutena ei ole synti, mutta sen toteuttaminen on. Ymmärrettävän usein kuitenkin unohtuu, että keskuudessamme elää uskovaisia, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin. Voi olla, että kovin moni ei edes tunne lähipiriissään sellaista, jolle tällainen osa on syntymälahjana annettu.
Olen itse homo, ja tästä näkökulmasta haluan jakaa kokemuksiani ja ajatuksiani. Olen saanut kasvaa uskovaisessa kodissa, jossa kristilliset arvot näkyivät niin kasvatuksessa kuin muillakin tavoin. Tämä lähtökohta on luonut ainakin itselleni luottamuksen siihen, että kävi elämässä miten kävi, niin uskon kautta edessä on vain hyvää.
Tieni avoimuuteen kävi useiden nuoruudessa käytyjen keskusteluiden kautta. Ensimmäisten vaikeiden kokemusten jälkeen huomasin, että pelko alkoi helpottua, puhuminen käydä luontevaksi ja jopa menettää merkitystään. Pääasiassa erittäin rohkaisevien reaktioiden myötä uskalsin puhua tilanteestani myös paikkakuntani rauhanyhdistyksen keskusteluilloissa.
Tarkoitukseni on sanoa: kertominen on lopulta hyväksi, niin itselleen kuin muillekin. Avoimuus ja rohkeus herättää luottamusta ja arvostusta. Kenties toinen on jo osannutkin arvata enemmän kuin mitä antaa ymmärtää.
Muutamien elämäni aikana solmimieni tuttavuuksien kautta olen päässyt ymmärtämään, että en ole suinkaan ainoa – joskin rohkeuteni puhumiseen on aika poikkeuksellista. Moni on päättänyt olla hiljaa tai kertonut vain muutamille läheisilleen. Tarkoitukseni ei olekaan ajaa ketään noudattamaan varsin äärimmäistä esimerkkiäni, vaan pikemminkin hyväksymään itsensä ja löytämään läheisistään turvaa ja hyväksyntää.
Yksilökeskeinen aikamme ei helpota tilannetta. Yhteiskunnan suhtautuminen seksuaalisuuden vapaaseen toteuttamiseen on hyvin suvaitsevainen, ja se asettaa myös paineita uskovaisille vähemmistöille. Kenties juuri yksinäisyyden pelosta moni on menettänyt uskonsa, jonka itse kuitenkin olen saanut säilyttää. Sain voimia puhua, mutta näin onnellisesti ei kaikille käynyt.
On myös aiheellista miettiä: kuinka moni on oman tilanteensa vaikeuden tai peittelyn vuoksi päätynyt naimisiin? Sinänsä tällainen menettely on mahdollista, mutta se edellyttää, että puolisot ovat tietoisia tilanteesta. Avioliiton solmiminen edellyttää avoimuutta ihmiselle näin keskeisessä asiassa. Silloin, kun olin tilanteeni kanssa yksin ja kykenemätön puhumaan, oli harkinnassani jopa tällainen ratkaisu.
On totta, että vaikka kuinka sinut asian kanssa on, ei sen vaikutus katoa. Vastaan tulee toisinaan tilanteita, joissa joutuu valitsemaan valtavirran vastaisesti. Yksi konkreettinen esimerkki on meille suomalaisille tärkeä saunomiskulttuuri. Silloin on tärkeä tietää omat rajansa. Kun oma lähipiiri alkaa avioitua, herättää sekin monenlaisia ajatuksia. Tähän kokemukseen samaistuvat myös ne, jotka elävät yksin, vaikkeivät kuuluisikaan seksuaalivähemmistöön.
Vielä jatkuvampaa on pohjimmainen tunne siitä, että on erilainen kuin muut, ja tätä kokemusta on vaikea sanallistaa. Yhteisömme on erityisen tunnettu perhekeskeisyydestään, ja seuroissa tämä näkyy selvästi. Ulkopuolisuuden tunne voikin muodostua kynnykseksi sille, että lähteekö seuroihin lapsiperheiden keskelle – puhumattakaan kesän isoista seuroista.
Vaikka aiheet ovat kipeitä ja herättävät tunteita, tahdon ennen kaikkea rohkaista. Ihmisen arvo Jumalan edessä on jokaisen kohdalla sama, Vapahtajan sovitustyö ei katso ihmisen muotoa. Kaikki on lahjaa Jumalalta, ja häneltä saa myös rukoilla keskustelukumppania. On hyvä myös muistaa, että läheisilleen voi olla arvokas muillakin tavoin kuin aviopuolisona tai perheenjäsenenä. Jokaisen uskovaisen on lopulta tyydyttävä vain omaan osaansa ja oman ristinsä kantamiseen.
Toivon, että joku voisi saada tästä apua omaan kamppailuunsa ja läheistensä kohtaamiseen. Tilanne vaatii molemminpuolista herkkyyttä. Ihmisinä voimme päätyä toimimaan näissä asioissa niin, että ongelmien selvittämiseen tarvitaan evankeliumia ja toisinaan myös ammattiauttajan apua.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys