Lu­mi­jo­en su­vi­seu­ro­jen per­jan­tai-aa­mu­na ha­vah­dun pu­he­li­men pi­ri­nään. Vil­kai­sen pu­he­lin­ta, asi­a­na­ja­ja soit­taa. Vas­taan pu­he­luun asun­to­au­tos­sa, Sii­o­nin lau­lun kai­ku­es­sa vie­rei­ses­tä kai­u­tin­tol­pas­ta. Asi­a­na­ja­ja­kin kuu­lee sen ja tuu­maa pu­he­li­men toi­ses­sa pääs­sä, et­tä tai­dat ol­la par­haas­sa mah­dol­li­ses­sa pai­kas­sa vas­taa­not­ta­mas­sa tätä pu­he­lua. Kon­kurs­si. Tämä sana jää pu­he­lus­ta mie­lee­ni. Nyt se on tot­ta. Kyy­nel­sil­min ker­ron vai­mol­le pu­he­lus­ta.

Nyt, joi­ta­kin vuo­sia kon­kurs­sin jäl­keen, py­säh­dyn miet­ti­mään ta­pah­tu­nut­ta. Kon­kurs­sis­ta jäi pit­kät jäl­jet. Oma­ko­ti­ta­lon ver­ran vel­kaa. En­tis­ten pääl­le. Vaih­to­eh­to­ja ei ol­lut. Ys­tä­vä­ni to­te­si, et­tei hän voi ym­mär­tää, mi­ten sel­vi­ät­te tuos­ta vel­ka­mää­räs­tä. En ym­mär­tä­nyt it­se­kään. En jak­sa­nut mo­nel­le pu­hua, vain muu­ta­mil­le har­voil­le. Kaik­ki ei­vät ym­mär­tä­neet. Omal­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä seu­rois­sa ol­les­sa­ni koin, et­tä use­am­pi­kin ta­pah­tu­nees­ta tie­toi­nen oli­si ha­lun­nut tul­la ky­se­le­mään kuu­lu­mi­sia mut­ta ei roh­jen­nut.

Mi­ten mei­dän nyt käy, mi­ten sel­viy­dym­me eteen­päin? Pak­su nip­pu mak­sa­mat­to­mia las­ku­ja, pe­rin­tä­kir­jei­tä, kat­kai­su­va­roi­tus säh­kö­lai­tok­sel­ta, ulo­sot­to­mie­hel­tä kir­jei­tä nip­pu­tol­kul­la. Kaik­ki tu­lot me­ne­vät lai­no­jen ly­hen­nyk­siin ja pa­kol­li­seen ar­jen pyö­rit­tä­mi­seen. Pos­tis­sa tu­lee kir­je päi­vä­ko­dil­ta: "Va­li­tet­ta­vas­ti em­me voi ot­taa huo­mi­oon yri­tyk­sen­ne kon­kurs­sis­ta ai­heu­tu­nei­ta vel­ko­ja päi­vä­hoi­to­mak­sun mää­ri­tyk­ses­sä." Nie­les­kel­len saan sa­not­tua rat­sas­tus­tun­neis­ta haa­vei­le­val­le tyt­tä­rel­le, et­tei isäl­lä ja äi­dil­lä ole juu­ri nyt mi­tään mah­dol­li­suuk­sia mak­saa tun­te­ja.

Tun­tuu, et­ten jak­sa enää, töis­sä käyn­ti on yh­tä tus­kaa. Kyy­ne­leet sil­mä­kul­mas­sa py­säh­dyn lin­ja-au­to­py­sä­kil­le ja ris­tin kä­te­ni. Sa­non ihan ää­neen, mel­kein huu­dan au­tos­sa: "Au­ta ra­kas tai­vaan Isä mei­tä." Py­säh­dyn kuun­te­le­maan lau­lua, joka kuu­luu au­ton soit­ti­mes­ta: "Hän ai­na meil­le loh­du­tuk­sen tuo oi­ke­al­la het­kel­lä. Hän kuu­lee har­taan kai­pauk­sen ja py­syy mei­tä lä­hel­lä. Hän eh­tii kyl­lä aut­ta­maan, yl­lät­tää mei­dät ar­mol­laan." (VK 370:4.) Ajat­te­len, et­tä sat­tu­mal­ta­ko juu­ri tämä lau­lu soi. Sa­nat käy­vät koh­ti, mie­li rau­hoit­tuu, on taas hel­pom­pi ol­la. Us­kon ja luo­tan, et­tä sel­vi­än täs­tä­kin päi­väs­tä.

Il­lal­la lu­em­me yh­des­sä las­ten kans­sa jo lap­suus­ko­dis­sa opit­tua il­ta­ru­kous­ta, van­haa Sii­o­nin lau­lua: "Tule Jee­sus ja siu­naa las­tas, on tuu­li­nen maa­il­man tie. Kä­tes voi­ma­kas tur­vak­si an­na, kun uu­vun niin nos­ta ja kan­na. Iki­rau­haan ker­ran vie." Ajat­te­len lau­lun sa­no­ja, mi­ten tot­ta ne ovat. Ian­kaik­ki­set kä­si­var­ret kan­ta­vat täs­sä ja nyt, mi­nu­a­kin.

Sit­ten tu­lee työ­ta­pa­tur­ma. Vi­al­li­nen nau­la­pys­sy pa­mah­taa, ja pit­kä nau­la me­nee käm­me­nes­tä läpi. Pie­ni rei­kä kä­des­sä, äk­ki­ä­hän tuo pa­ra­nee, tuu­mai­lee en­sim­mäi­nen lää­kä­ri. Mut­ta kun ei pa­ra­ne. Jou­du­taan kak­si ker­taa leik­kaa­maan ja fy­si­o­te­ra­peu­til­la käy­mään kym­me­niä ker­to­ja. Käsi ei mei­naa edel­leen­kään pa­ran­tua. Sai­raus­lo­ma kes­tää liki puo­li­tois­ta vuot­ta. Jäl­keen­päin ajat­te­len ih­me­tel­len, mi­ten tuo­hon­kin ta­pa­tur­maan si­säl­tyy suu­ri siu­naus. Il­ta­ru­kouk­sen sa­nat käy­vät to­teen. Omat voi­mat eh­tyi­vät, mut­ta tai­vaan Isä jär­jes­ti ta­pa­tur­man kaut­ta riit­tä­vän toi­meen­tu­lon per­heel­le pit­käk­si ai­kaa.

Kuu­des lap­sem­me syn­tyy mel­kein pari kuu­kaut­ta etu­a­jas­sa. Tai oi­ke­as­taan kah­dek­sas. Vuo­sia ai­em­min olem­me hau­dan­neet kak­si pien­tä, kuol­lee­na syn­ty­nyt­tä en­ke­li­poi­kaam­me. Tä­män­kin lap­sen koh­dal­la aja­tuk­set ris­tei­le­vät pa­him­mis­sa vaih­to­eh­dois­sa. Mi­ten tämä, al­le kak­si­ki­loi­nen pie­no­kai­nen sel­vi­ää.

Toi­meen­tu­lo­huo­let ah­dis­ta­vat koko per­het­tä. Pro­vi­si­o­palk­kai­se­na myyn­ti­mie­he­nä hä­täi­len, mil­lai­nen tu­lee kuu­kau­den myyn­ti­tu­lok­ses­ta, mi­ten sel­viy­dym­me, kun vai­mo on vau­van kans­sa sai­raa­las­sa ja vii­si las­ta ko­to­na tar­vit­se­vat isää. Yl­lät­tä­väl­lä ta­val­la kaik­ki jär­jes­tyy ja tun­tuu, et­tä jo­kai­nen asi­a­kas os­taa. Kuu­kau­den myyn­ti nou­see en­nä­tys­lu­ke­miin. Mi­ten tämä on edes mah­dol­lis­ta?

Tä­män ke­sän su­vi­seu­roi­hin ajel­les­sa kuun­te­len vuo­sien ta­kai­sia su­vi­seu­ra­saar­no­ja. Erään pu­heen lo­pus­sa pu­hu­ja ai­van kuin tii­vis­tää saar­nan­sa muu­ta­maan lau­see­seen: "älä siis jää mat­ka­ys­tä­vä­ni yk­sin, kun tun­tuu, et­tet jak­sa, älä jää yk­sin miet­ti­mään sitä ky­sy­mys­tä: voi her­ra­ni, mi­ten mei­dän käy, mi­ten mi­nun käy, omas­sa elä­mäs­sä, per­hees­sä, us­ko­mi­ses­sa. Sii­o­nis­sa on avoi­mia as­ti­oi­ta, vel­jiä ja si­sa­ria, joi­den kans­sa voi pu­hua ties­tä ja mat­kas­ta, ker­toa mikä miel­tä pai­naa, mikä pe­lot­taa, mikä uu­vut­taa. Minä us­kon, et­tä sel­lai­sia mat­ka­ys­tä­viä sinä löy­dät, joil­le voit ker­toa omia asi­oi­ta­si ja miet­tiä yh­des­sä tie­tä eteen­päin. Se tie ihan var­mas­ti löy­tyy. Ju­ma­la avaa sen tien, Ju­ma­la kul­jet­taa sitä tie­tä pe­ril­le as­ti."

Mie­tin tuo­ta pu­het­ta mon­ta ker­taa jäl­keen­päin, mi­ten tot­ta se on­kaan. Näi­tä avoi­mia as­ti­oi­ta, rak­kai­ta vel­jiä ja si­sa­ria on löy­ty­nyt mei­dän­kin per­heen ym­pä­ril­tä. Mon­ta ker­taa on ol­lut mah­dot­to­mal­ta vai­kut­ta­va ti­lan­ne ja ulos­pää­syä ei ole nä­ky­nyt. Ai­na on kui­ten­kin tie au­en­nut eteen­päin. Päi­vä ker­ral­laan. Vaik­ka mo­nes­ti on tun­tu­nut oma ris­ti kaik­kein ras­kaim­mal­ta, niin mo­nien mat­ka­ys­tä­vien ko­ke­muk­set ovat ol­leet sa­man­lai­sia, em­me ole yk­sin.

En­nen kon­kurs­sia oli vauh­ti pääl­lä, oli vaik­ka min­kä­lai­sia suun­ni­tel­mia, ta­voit­tei­ta, pää­mää­riä. Edel­leen nii­tä on, mut­ta tär­keim­pä­nä on halu pääs­tä voit­ta­ja­na pe­ril­le, vaik­ka jäl­ki­jou­kon vii­mei­se­nä mut­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan yh­tey­des­sä.

Kä­ve­len vai­mon ja pie­nim­pien las­ten kans­sa su­vi­seu­ra­ken­täl­lä il­ta-au­rin­gon hil­jaa las­kies­sa. On ih­meel­li­sen hyvä ol­la. Ar­ki­huo­let, kiu­sauk­set, kaik­ki ajal­li­nen haih­tuu het­kek­si. Tun­tuu kuin sai­sin mais­taa tai­vaal­li­sen ilon esi­ma­kua.

"Pa­rem­pi vä­hän vai­vaa kan­taa ja luot­taa Her­ran hy­vyy­teen tyy­ty­en sii­hen, mitä an­taa hän lau­pi­aas­ti lap­sil­leen. Ei isäl­täm­me tai­vaas­sa tar­peem­me ole sa­las­sa." (VK 370:3.)

Mark­ku Man­ni­nen