Aila Hannula
– Äiti, mikä täällä haisee? kuului kirkas pojan ääni mummolan tuulikaapista.
– Joka talossa on oma hajunsa, kuului nelivuotiaan Ramin äiti vastaavan.
Rami oli päässyt pitkästä aikaa käymään satojen kilometrien päässä olevassa mummolassa.
Mistä haju muodostuu? Luin hiljattain Madeleine Brentin kirjan Elektran tytär. Siinä kerrottiin englantilaisen rikkaan perheen tyttärestä, joka oli joutunut ryöstetyksi Afganistanissa. Vanhemmat oli tapettu, ja tytär oli kuljetettu paikalliseen syrjäiseen kyläpahaseen. Hän säilytti siellä toiveensa päästä joskus Englantiin. Siellä häntä odotti ylellinen oma koti, jonka hän ainoana lapsena sai perinnöksi.
Tytön oli tyydyttävä asumaan kyläläisten keskuudessa. Kylän asukkaissa oli omituinen haju. Hän huomasi sen johtuvan siitä, etteivät nämä koskaan peseytyneet. Tyttö päätti säilyttää oman ihonsa hajun. Hän pani illalla huoneessa lantakokkareilla lämpiävän tulen yläpuolelle astiaan vettä – siitä hän sai aamulla pesuveden. Kerran viikossa hän pesi itsensä kokonaan.
Tuli tuosta kirjan havainnosta mieleeni, että elintavat vaikuttavat paljon myöskin hajuihin, niin ihmisten kuin kotien. Näitä hajurikkauksia oli varmasti enemmän nykyisten mummujen ja pappojen lapsuudessa kuin tänä aikana, johtuen muun muassa talojen nykyaikaisista ilmastointilaitteista.
Ennen vanhaan käytiin vain lauantaisin saunassa. Kesäisin saunaa lämmitettiin varsinkin heinäntekoaikaan myös viikolla. Nykyisin suihkut mahdollistavat helpon päivittäisen peseytymisen, ja verrattaessa menneisiin aikoihin kotien ominaishajut ovat perheiden välillä yhtenäistyneet.
Muistan lapsuudestani joidenkin koulukavereiden kotien hajuja. Ne kuuluivat niihin luonnollisina piirteinä, eivät mitenkään "hyikäiltävinä". Hajujen analysointia on vaikea tehdä näin jälkikäteen. Ne muodostuivat useista eri asioista riippuen siitä, oltiinko tekemisissä hevosten, lehmien, lampaiden, moottoriöljyjen, palvauksen, kalojen tai vaikkapa tupakanpolton kanssa.
Kerran keskikoulussa ollessani äiti antoi Siionin Joulu -lehden ja pyysi viemään sen koulumatkallani olevan talon perheenäidille, joka oli uskovainen, vasta parannuksen armon saanut. Marraskuisena varhaisaamuna aukaisin heidän pirttinsä oven. Sieltä tuoksahti lämmin, pistävänhajuinen ilma. Äiti tuli navetasta tuokion kuluttua ja otti kiitollisena vastaan lehden. Hänellä oletettavasti oli edessä lasten kouluun herättelyä ja aamupissojen kuskaamista ulos tunkiollle. Näin siihen aikaan elettiin lapsiperheissä tyytyväisinä joulunalusaikoja.
Vielä löytyy mummoloita – kylläkin vähenevässä määrin – joissa on ominaishajunsa. Talon asukkaiden juuret juontavat aikaan, jolloin lauantaisaunan jälkeen todella pysähdyttiin nauttimaan puhtaudesta. Olihan hikinen, raskaskin työviikko takana. Siinä rentoutui niin sielu kuin ruumiskin saunakahvien ääressä. Löylyn nostattamat punerrukset poskillaan lapset haukkasivat vastaleivottua nisupullaa mustaviinimarjamehun kanssa lauantaisiivouksen kokeneessa pirtissä.
En halua mitenkään nostalgisoida menneitä aikoja. Olen moneen kertaan lapsiperheen äitinä ollessani kotiaskareissani saanut kiitollista mieltä siitä, kun moni asia on toisin kuin omassa lapsuudessani. Menee ja tulee vesi, vielä lämpimänäkin. On sähköt, sen tuomana liedet, pesukoneet ja muut laitteet. On jopa puhelin taskussa.
Kuitenkin jotain pysyvää, muuttumatonta tässä maailmassa voi aistia lapsista. Lapset ottavat mummolaan tullessaan tilanteen haltuun aina yhtä innokkaina, tutkimisenhaluisina ja ennakkoluulottomina. Mummujen ja pappojen kanssa heillä synkkaa aina hyvin. Päästään samalle aaltopituudelle porinoissa. Nyt mummuna on monesti saanut kokea sen, että "samanlainen aina on sydän lapsien…"
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys