Teks­ti: Ma­ria Sauk­ko

“Äi­ti he­rää!” Joka-aa­mui­nen he­rä­tys­kel­lo­ni, ne­li­vuo­ti­as kuo­pus, huu­te­lee vie­res­sä­ni.

Ha­vah­dun, en­kö taas­kaan ol­lut he­rän­nyt pu­he­li­men he­rä­tyk­seen. Tai olin, mut­ta nu­kah­ta­nut heti uu­des­taan. On­nek­si tä­nään ei tar­vit­se jou­tua mi­hin­kään. Meil­lä on­kin lep­poi­sa päi­vä, ajat­te­len. Mi­tä­hän sitä teh­täi­siin?

Nou­sen ylös ja avaan ver­hot. Tä­nään ei pais­ta au­rin­ko. Tai­vas on pil­ves­sä ja sa­te­lee hil­jal­leen lun­ta. Fo­re­ca näyt­tää seit­se­mää­tois­ta as­tet­ta pak­kas­ta. Pi­tää kat­soa, mitä keit­ti­ön mit­ta­ri näyt­tää. Tai­taa tul­la si­sä­päi­vä.

Liu­kuo­vi­kaa­pin pei­lis­tä kat­soo vä­hän nuh­raan­tu­nut, vä­sy­nyt nai­nen. Mi­ten sitä eh­ti­si huo­leh­ti­maan pa­rem­min it­ses­tään? Mie­li­a­la­ni las­kee vä­hän. Loh­du­tan kui­ten­kin it­se­ä­ni, et­tä uni­ap­nea vai­kut­taa niin mo­neen asi­aan, ja ison per­heen äi­ti­nä las­ten tar­peet vain tah­to­vat men­nä omien edel­le. Vä­sy­mys on vä­lil­lä val­ta­va. On­nek­si saan ol­la vie­lä ko­to­na kuo­puk­se­ni kans­sa.

Is­tah­dan aa­mu­pa­lal­le ja avaan pu­he­li­me­ni. Se­laan Ins­tag­ra­min ja Fa­ce­boo­kin. Ko­ti­kun­ta­ni ryh­mäs­sä on il­moi­tus kan­sa­lai­so­pis­ton hiih­to­kurs­sis­ta. Lin­ki­tän sen mie­hel­le­ni, joka on in­nos­tu­nut hiih­dos­ta. Ys­tä­vien What­sApp-ryh­mäs­sä yh­den per­hees­sä on joku saa­nut ajo­kor­tin. On­nit­te­len. Sa­mal­la mie­le­ni tai­vaal­le il­mes­tyy li­sää har­mai­ta pil­viä. Kol­mas lap­sem­me täyt­tää koh­ta kah­dek­san­tois­ta, pi­täi­si jak­saa pa­neu­tua ajo-ope­tuk­seen. Pol­jin on au­tos­sa, kun vain joku aje­lut­tai­si. Ajo-opet­ta­jan vas­tuu­kin vä­hän pe­lot­taa. Oli­si­kin ra­haa, et­tä voi­si­vat ajaa kort­tin­sa au­to­kou­lus­sa, tus­kai­len.

Sän­kyä pe­da­tes­sa­ni muis­tan ei­li­sil­lan ki­nas­te­lun puo­li­son kans­sa. Mis­tä­hän se­kin taas läh­ti? Jos­tain mi­tät­tö­mäs­tä. Mo­lem­mat olim­me lii­an vä­sy­nei­tä saa­maan ai­kaan ra­ken­ta­vaa kes­kus­te­lua. Oli ol­lut taas niin mo­nen­lais­ta, las­ten­kin kans­sa. Olim­me nu­kah­ta­neet mo­lem­mat omis­sa mur­heis­sam­me.

Mei­naa it­ku tul­la. Mitä ih­met­tä kek­sin, et­tei koko päi­vä me­ni­si mu­reh­ti­mi­seen? Pyyk­ki­hom­maa riit­tää. Aloi­tan sii­tä. Lai­tan Kuu­le!-so­vel­luk­ses­ta kuu­lu­maan seu­ra­lau­lut niin isol­la, et­ten kuu­le aja­tuk­si­a­ni, ajat­te­len. Tu­lee val­ta­va ikä­vä. Ikä­vä lau­la­maan mui­den kans­sa.” Voi Tai­vaan Isä, an­na mei­dän pääs­tä jo seu­roi­hin”, ru­koi­len mie­les­sä­ni. Lai­tan pyy­kit kui­vaus­rum­puun ja uu­det ko­nee­seen. Seu­raa­vak­si siir­ryn tis­kien kimp­puun. Si­tä­kin isos­sa per­hees­sä saa teh­dä jat­ku­vas­ti.

Kuo­pus on sen­tään leik­ki­nyt it­sek­seen. Kan­nat­ti os­taa se pa­rin eu­ron bar­bie­nuk­ke kirp­pu­to­ril­ta. Sei­sah­dun tis­ki­pöy­dän ää­reen. An­taa ol­la, lai­tan myö­hem­min.

Kai­van kaa­pis­ta maa­laus­tar­vik­keet. Jos vä­hän sot­ki­si maa­lien kans­sa. Kuo­pus on edel­leen bar­bie­lei­keis­sään, mut­ta hok­saa hy­vin äk­kiä maa­lau­sai­kee­ni. Hän maa­lai­si myös. Tot­ta­kai. Pur­so­tan hä­nel­le maa­le­ja alus­tal­le ja an­nan pens­se­lit. Pa­pe­ria hän löy­tää it­se.

Ai­niin. Maa­laus­pai­ta. Hän käy vaih­ta­mas­sa eri pai­dan pääl­leen ja jat­kaa tai­tei­lu­aan. Li­sää maa­lia. It­se yri­tän kes­kit­tyä omaan te­ke­mi­seen. Mu­ka­vaa pit­käs­tä ai­kaa. Up­po­an aja­tuk­sii­ni.

Ha­vah­dun, ja huo­maan, et­tä kuo­pus on rii­su­nut pai­tan­sa. Oli men­nyt li­kai­sek­si. Maa­lia on vä­hän joka puo­lel­la. Nei­ti yrit­tää pyyh­kiä mä­räl­lä pa­pe­ril­la enim­piä kä­si­var­sis­taan. Vä­hän va­ro­vas­ti kat­soo mi­nua. "Kato mitä maa­la­sin. Ei­kö oo hie­no?"

Yh­des­sä put­sa­taan pai­kat ja pes­tään pens­se­lit. Maa­lauk­set saa­vat jää­dä het­kek­si kui­vu­maan.

Kat­son ai­kaan­saan­nok­si­am­me. Omas­ta­ni tuli vä­hän synk­kä ja sut­tui­nen, mut­ta kuo­puk­sen maa­lauk­sen nur­kas­sa iloit­see au­rin­ko le­ve­äs­ti hy­myil­len. Mie­hel­tä on tul­lut vies­ti: “Har­mit­taa se ei­li­nen, ju­tel­laan il­lal­la. Ra­kas­tan sua.”