Istun kannonnokassa ja nojailen puunrunkoon. Näen liekkien hitaasti sytyttävän nuotion puut täyteen roihuun. Hiljaisuuden rikkoo linnun hapuileva laulu. Kuuntelen, kuinka se arasti yrittää kutsua lajitovereitaan lähemmäksi. Aivan kuin minä, ajattelen. Yhtä arasti minä uskaltauduin lähtemään asunnostani etsimään lajitovereitani, mutta taidan olla aivan väärässä paikassa. Miksi ei toisen ihmisen askeleet tallaa samaa polkua kuin omani? Eikö löydy muita samoista asioista kiinnostuneita? Vai onko polkuja jo liikaa tässä maailmassa? Miksi minä kuljen yksin, kun Jumala itse totesi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Eikö todella ole ketään, joka tarttuisi kädestä, kun horjahdan polulla?
Vaivaan taikinaa, uudestaan ja uudestaan. Kaipaan käsilleni tekemistä. Kardemumma tuoksuu. Kaivoin leivontatarvikkeet esiin, kun iski ikävä. Ikävä toista ihmistä. Minä aikuinen nainen ikävöin niin, että sydämeeni koskee. On vaikea olla paikoillaan, siksi täytyy keksiä tekemistä. Tekeminenkään ei kuitenkaan estä tuntemasta sitä kipua, jota yksinäinen elämäni minulle tuottaa. Ei ole ketään, jota pyytäisin nauttimaan tuoretta pullaa ja maitoa. Ei ketään, joka istuisi pöydän toisella puolella ja jakaisi arjen arkisen hetken. Ei ketään, joka kuuntelisi nauruani. Ei ketään, joka ymmärtäisi puolesta sanasta minua. Ei ketään, joka kysyisi: Mitä sinulle kuuluu?
Maisemat vilisevät ohitseni, vieressäni istuu ihminen. Yritän keskustelua, mutta en saa vastausta. Kaivan lopulta puhelimeni esiin. Selailen puhelimeen saapuneita viestejä. On tykkäyksiä, muttei yhtään sanoja. Ihmiset tykkäävät kuvistani, joiden taakse yritän piilottaa yksinäisyyteni. Tykkääjät eivät aavista, miten paljon vaatii voimia näytellä, että elämäni on loistavaa. Todellisuus säikäyttäisi viimeisetkin ihmiskontaktit ympäriltäni. Onko tämä vieressäni istuva muukalainen samassa tilanteessa kuin minä? En uskalla kysyä enkä sanoa ääneen omaa tilannettani. Jumala kuitenkin tietää ajatukseni, häneltä en voi piiloutua kuvieni taakse.
”Olet niin rohkea ja itsellinen. Miten osaatkin tehdä tuon kaiken ihan yksin?” kuulen tuttavieni sanovan, kun kerron vaellusreissustani tai siitä, miten lomani päätteeksi muuttoni sujuu yhden ihmisen voimin. Pyykkikonekin on toimintakunnossa samana iltana. ”Ei, en minä ole rohkea. Ei vain ollut ketään, keneltä pyytää apua. Ja oppiihan sitä, kun muita tekijöitä ei ole.”
Etsin taas uuden polun, uuden puun, johon nojata. Uuden paikan, jonne sytyttää nuotio ja jossa voisi mahdollisesti kohdata toisen kulkijan. Täälläkin laulaa lintu, ja toinen vastaa. Vihellän, ja kohta sylissäni on koira, joka nuolee innokkaasti kasvojani. Olen ainakin tälle nelijalkaiselle tärkeä ja merkityksellinen. Tunnen, kuinka yksinäisyyden kova kuori repeilee. En halua käpertyä vain itseeni. Levitän makuupussin riippumattooni, aurinko painuu metsän taakse.
Eeva Kilven kirjoittamat sanat tulevat mieleeni:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.
Nimimerkki "Rida"
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys