Mo­nis­sa suo­ma­lais­ko­deis­sa 20. päi­vä elo­kuu­ta on odo­tet­tu ja jän­ni­tet­ty päi­vä. Näin myös meil­lä. Odo­tus­tun­nel­mat nou­se­vat pik­ku­hil­jaa. Sor­san­met­säs­tyk­sen aloi­tus­päi­vää edel­tä­vä­nä yö­nä jah­ti­ve­ri kuo­huu niin, et­tei­vät in­nok­kaim­mat mal­ta nuk­kua lai­sin­kaan.

Ai­kai­nen he­rä­tys ei tun­nu yh­tä vai­ke­al­ta kuin työ- tai kou­lu­aa­mu­na. Aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä odo­tus­tun­nel­mat ovat kor­ke­am­mal­la kuin sor­sat il­ta­len­non ai­kaan. Ker­ra­taan vie­lä, on­ko kaik­ki re­pus­sa: vesi, kah­vi, mai­to­pul­lo, pus­si­keit­to, lei­vät ja mak­ka­rat? Suk­laa­ta hä­tä­va­rak­si, jos ener­gia mei­naa al­kaa lop­pu­maan.

Met­säs­tys­kamp­peis­ta pel­mah­taa tut­tu ha­ju­jen se­ka­mels­ka: hien, aseen, koi­ran ja met­sän haju. Koi­ril­le kamp­peet ovat sel­vä merk­ki: nyt men­nään! Nou­ta­ja­koi­ran elä­mäs­sä ei var­mas­ti ole mi­tään au­voi­sem­paa kuin jy­säyk­sen jäl­keen kuul­tu isän­nän jän­nit­ty­nyt käs­ky: ”Nou­da!” Tai no, on eh­kä sit­ten­kin: ruo­ka.

Olen ol­lut pari ker­taa mu­ka­na met­säl­lä, ka­na­lin­tu­jah­dis­sa. Hom­ma on sekä tyl­sää pas­sis­sa­o­loa et­tä hir­vit­tä­vän jän­nit­tä­viä, no­pei­ta ti­lan­tei­ta. Pa­ras­ta koko tou­hus­sa on ym­pä­ril­lä ole­va luon­to, koh­mei­nen suo ja aa­mu-us­va. Ja mik­sei­vät ne kah­vi ja suk­laa­kin.

Tu­lim­me suol­le ai­kai­sin, en­nen au­rin­gon­nou­sua. Tee­ren­ku­vat ase­tel­tiin hou­kut­te­le­vas­ti maa­han ja suol­la kas­va­viin nä­rei­siin. Sit­ten et­sim­me so­pi­van, hie­man suo­jai­sen pai­kan suon reu­nal­ta ja jäim­me sii­hen pas­siin.

Pas­sin ai­ka­na, suon reu­nal­la is­tu­es­sam­me nau­roim­me hil­jaa koi­ral­le, joka vä­räh­te­li pie­nin vä­li­a­join kuin sai­raus­koh­tauk­sen kou­ris­sa. Koi­ran her­mot oli­vat ää­rim­mil­leen pin­got­tu­neet; ront­ti jän­nit­ti var­mas­ti enem­män kuin mie­he­ni ja minä.

Tun­nus­tan, et­tä eh­din ot­taa pas­sin ai­ka­na unet. Ne ka­ri­si­vat sii­ve­nis­kua no­pe­am­min, kun mies kuis­ka­si vie­res­tä: ”Nyt se tu­lee!” Eh­din näh­dä tee­ren pro­fii­lin tai­vaal­la en­nen kuin lau­kaus läh­ti. Koi­ra sai sa­man tien lu­van nou­taa, ei­kä men­nyt kau­aa, kun se tuli py­ris­te­le­vän lin­nun kans­sa ta­kai­sin. Mies lo­pet­ti lin­nun tus­kat ja suo­lis­ti sen.

Poi­kam­me ovat osoit­ta­neet suur­ta, jopa ra­sit­ta­van suur­ta kiin­nos­tus­ta met­säs­tys­tä koh­taan. Mie­he­ni ei tar­vit­se kos­kaan läh­teä yk­sin jah­tiin, el­lei hän kai­paa hil­jais­ta, yk­si­näis­tä reis­sua. Tus­kin hän pää­see töis­tä ko­tiin, kun tu­lee jo ky­sy­mys­tä met­säl­le läh­dös­tä.

Tun­tuu hy­väl­tä, et­tä lap­set läh­te­vät mie­lel­lään met­sään. Se­kin on mie­les­tä­ni hie­noa, et­tä he op­pi­vat hank­ki­maan ruo­kaa Suo­men suh­teel­li­sen puh­taas­ta luon­nos­ta. Isäl­le ja po­jil­le met­säs­tys­reis­sut ovat har­vi­nais­ta mies­ten­kes­keis­tä ai­kaa. Vaik­ka saa­lis­ta ei ai­na tu­le­kaan, reis­sus­ta voi jää­dä mon­ta unoh­tu­ma­ton­ta ja haus­kaa­kin muis­toa.

Las­ten kans­sa on tul­lut pu­het­ta myös met­säs­tyk­seen liit­ty­vis­tä nur­jis­ta puo­lis­ta ja lie­veil­mi­öis­tä. Eri­tyi­sen ikä­vää on sel­lai­nen met­säs­tys, jos­sa ei kun­ni­oi­te­ta luon­toa ei­kä saa­lis­ta. Lii­an vaa­ti­mat­to­mal­ta tun­tu­va saa­lis na­ka­taan met­sään mä­dän­ty­mään, sa­mal­la kun luon­toon hei­te­tään muu­ta­kin ros­kaa.

Nur­jien jut­tu­jen sar­jaan kuu­luu piit­taa­mat­to­muus la­kia koh­taan. Met­säs­tä­jäl­lä voi ol­la suu­ri kiu­saus am­pua alas rau­hoi­tet­tu hauk­ka, joka is­kee omien kyyh­kyn­ku­vien kimp­puun. Kur­jal­ta tun­tuu myös ah­neus; tur­ha tu­li­tus ti­lan­tees­sa, jos­sa saa­lis on mel­ko var­mas­ti lii­an kau­ka­na. Vas­tuul­li­nen met­säs­tä­jä pyr­kii var­mis­ta­maan, et­tei haa­va­koi­ta jää met­sään.

Eri­tyi­ses­ti nuo­ril­la met­säs­tä­jil­lä jah­ti­pol­te on kou­lu- ja työ­vii­kon päät­ty­es­sä niin kova, et­tä pelk­kä lau­an­tai­päi­vä ei tun­nu jah­tiin riit­tä­vän. Opas­tam­me omia lap­sia kui­ten­kin sii­hen, et­tä käy­täm­me py­hä­päi­vän mie­luum­min rau­hoit­tu­mi­seen, seu­roi­hin ja ky­läi­lyyn kuin met­säs­tyk­seen.

Lut­he­rin mu­kaan py­hä­päi­vä­nä on syy­tä teh­dä vain ne työt, jot­ka ”kris­til­li­nen rak­kaus ja vält­tä­mä­tön tar­ve vaa­ti­vat”. Voi­ko tätä oh­jet­ta so­vel­taa met­säs­tyk­seen? Jah­dis­sa ei toki ole enää ny­kyi­sin ky­sy­mys työn­te­os­ta vaan har­ras­tuk­ses­ta. Py­hä­nä lenk­keil­lään ja ui­daan – mikä ne erot­taa met­säs­tyk­ses­tä? Eh­kä met­säs­tys on täs­sä mie­les­sä rin­nas­tet­ta­vis­sa esi­mer­kik­si mar­jas­tuk­seen?

Tänä vuon­na sor­sa­jah­din aloi­tus­päi­vä osuu sun­nun­tail­le. Ai­hees­ta kes­kus­tel­laan var­maan mo­nes­sa per­hees­sä. Nuo­ren ja in­nok­kaan met­säs­tä­jän kans­sa on hyvä ol­la mal­til­li­nen ja an­taa hä­nen ker­toa oma tun­te­muk­sen­sa met­säl­le me­nos­ta. Hy­vin luul­ta­vaa on, et­tä enin jah­ti-in­to ta­saan­tuu vuo­sien mit­taan. Sa­mal­la kart­tuu ym­mär­rys­tä sii­tä, mikä on elä­mäs­sä tär­ke­ää, ja mikä on ren­tout­ta­van ja rau­hal­li­sen py­hä­päi­vän mer­ki­tys.

Kat­ri Iso­pah­ka­la