Kä­vin rip­pi­kou­lun Pu­das­jär­ven Hil­tu­ran­nas­sa. Siel­lä pi­det­tiin sil­loin SRK:n lei­re­jä. Nuo­ruus tun­tui huu­maa­val­ta. Koko elä­mä oli edes­sä. Rip­pi­kou­lun jäl­keen tun­tui, et­tä tah­doin us­koa. Oli help­poa us­koa.

Ka­ve­ri­po­ruk­kaam­me kuu­lui tyt­tö­jä sa­mal­ta ky­läl­tä. Hei­dän kans­saan olim­me kul­ke­neet lap­suu­des­ta as­ti.

Syk­syl­lä maa­il­ma al­koi ve­tää mi­nua puo­leen­sa. Aloin näh­dä siel­lä vie­hät­tä­viä ja hou­kut­te­le­via asi­oi­ta. Tun­tui jän­nit­tä­väl­tä teh­dä sa­laa van­hem­mil­ta asi­oi­ta, joi­ta he ei­vät oli­si hy­väk­sy­neet.

Sa­ma­nai­kai­ses­ti kä­vin vii­kon­lop­pui­sin lau­lu­seu­rois­sa ja seu­rois­sa sil­loin kun nii­tä jär­jes­tet­tiin. Ku­vit­te­lin, et­tä voi ol­la sa­ma­nai­kai­ses­ti us­ko­vai­nen ja kul­kea sa­laa huo­noil­la teil­lä.

Tie­sin kyl­lä, et­tä van­hem­pa­ni oli­vat huo­lis­saan. Ja et­tä Ju­ma­lal­ta en voi mi­tään sa­la­ta. Tie­sin, et­tä Ju­ma­la nä­kee sy­dä­mee­ni.

Erää­nä syk­syi­se­nä ja myrs­kyi­se­nä yö­nä, tu­lin myö­hään ko­tiin erään reis­sun jäl­keen. Sinä yö­nä en nuk­ku­nut. Sinä yö­nä Ju­ma­la py­säyt­ti mi­nut. Mi­nul­le tuli pel­ko, et­tä kuo­len ja mi­nul­la on asi­oi­ta, jot­ka pai­na­vat tun­nol­la. En voi­nut nuk­kua. En us­kal­ta­nut men­nä äi­din ja isän huo­nee­seen, kos­ka en ha­lun­nut he­rät­tää hei­tä. Val­voin. Se yö oli tus­kai­nen ja pit­kä. Tie­dän, mil­tä tun­tuu pe­lä­tä kuo­le­maa. Sil­loin pel­kä­sin. Tuu­li ul­voi nur­kis­sa ja sade piek­si ik­ku­na­ruu­tu­ja. Odo­tin aa­mua har­taas­ti.

Var­hain aa­mul­la kuu­lin äi­din nou­se­van kah­vin­keit­toon en­nen na­vet­ta­töi­tä. Sil­loin suo­ras­taan ryn­tä­sin äi­din luo pyy­tä­mään syn­te­jä­ni an­teek­si. Sain las­kea syn­ti­taak­ka­ni. Tun­sin suur­ta iloa ja va­paut­ta.

Vai­kein teh­tä­vä oli rat­kais­ta suh­tee­ni ka­ve­ri­po­ruk­kaan. En tien­nyt, mi­ten toi­mi­sin. Pää­tin kir­joit­taa kir­jeen ka­ve­reil­le­ni. Kir­joi­tin, mitä mi­nul­le kuu­luu ja et­tä ha­lu­an ol­la us­ko­vai­nen. Toi­voin, et­tä he­kin ha­lu­ai­si­vat us­koa. Ker­roin, et­tä mi­nut Ju­ma­la lait­toi va­lit­se­maan ja va­lit­sin us­kon tien. Ker­roin myös, et­tä ha­lu­an ol­la ka­ve­ri vie­lä­kin, mut­ta oman hei­kon us­ko­ni ta­kia en voi enää läh­teä niil­le reis­suil­le, joil­la en­nen olin hei­dän kans­saan kul­ke­nut.

Aluk­si tun­tui, et­tä olin yk­sin. Mut­ta myö­hem­min Ju­ma­la siu­na­si ys­tä­viä ja koko elä­mää­ni mo­nin­ker­tai­ses­ti. Nyt tun­tuu, et­tä Ju­ma­la on an­ta­nut enem­män kuin olen it­se kos­kaan voi­nut edes toi­voa.

Raa­kel In­get