Mi­nul­ta on mo­nes­ti ky­syt­ty, mi­ten minä jak­san. On ky­syt­ty mo­nel­ta eri kan­til­ta: Mi­ten minä jak­san teh­dä töi­tä, kun mi­nul­la on pal­jon lap­sia? Mi­ten minä jak­san ol­la ko­to­na, kun mi­nul­la on niin pal­jon lap­sia? Mi­ten minä jak­san ol­la näin iloi­nen, kun mi­nul­la on niin pal­jon lap­sia?

Olen jos­kus aja­tel­lut, et­tä ky­syi­si­pä joku jos­kus, mi­ten minä jak­san, kun ym­pä­ris­tös­tä tu­lee niin pal­jon ta­ha­ton­ta ja ta­hal­lis­ta­kin ne­ga­tii­vis­sä­vyt­teis­tä kom­ment­tia sii­tä, et­tä mi­nul­la on niin pal­jon lap­sia. Ky­syi­si­pä mi­nul­ta, ei­kä ajat­te­li­si esi­mer­kik­si jon­kin jul­ki­suus­ku­van tai te­at­te­rie­si­tyk­sen mu­kai­ses­ti, mi­ten minä koen tai ajat­te­len. Mut­ta kos­ka har­va on ky­sy­nyt, minä kir­joi­tan sii­tä. Jos joku sat­tui­si tä­män lu­ke­maan.

Kun iha­na esi­koi­sem­me syn­tyi noin kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, osa­sin aja­tel­la, et­tä per­heem­me eh­kä kas­vaa. Olin ihan it­se va­paa­eh­toi­ses­ti va­lin­nut, et­tä elän elä­mä­ni sii­nä lu­jas­sa luot­ta­muk­ses­sa, et­tä Ju­ma­la on kai­ken luo­ja ja joh­taa elä­määm­me. Sitä, kuin­ka isok­si per­heem­me kas­vaa, en edes ha­lun­nut tie­tää. Ajat­te­lin sil­loin­kin lap­sel­li­sen luot­ta­vai­ses­ti, et­tä jos meil­le an­ne­taan lap­sia use­am­pi­kin, kyl­lä se rak­kaus kan­taa.

Olen tör­män­nyt aja­tuk­siin ja mie­li­ku­viin, et­tä meil­tä les­ta­di­o­lais­nai­sil­ta puut­tuu kyky aja­tel­la omil­la ai­voil­lam­me omaa pa­ras­tam­me. Et­tä mi­nul­la on niin pal­jon lap­sia, et­ten omaan ajat­te­luun enää ky­ke­ne­kään. Et­tä mi­nut on ai­vo­pes­ty. Et­tä mie­he­ni on mi­nut alis­ta­nut niin, et­ten näe enää omaa pa­ras­ta­ni ja et­tä minä vain luu­len ole­va­ni on­nel­li­nen. Vä­hin­tään­kin olen lap­sel­li­nen ja yk­sin­ker­tai­nen ih­mi­nen.

Näin ei kui­ten­kaan ole: älyk­kyy­so­sa­mää­rä­ni on kel­vol­li­nen, mi­nul­la on aka­tee­mi­nen kou­lu­tus ja pys­tyn jopa käy­mään töis­sä. Olen myös ais­ti­vi­na­ni, et­tä mie­he­ni ai­dos­ti ra­kas­taa mi­nua. Olen huo­man­nut, et­tä hä­nel­le rak­kaus on sa­no­jen li­säk­si pie­niä suu­ria te­ko­ja: aa­mu­puu­ron ja -kah­vin keit­tä­mis­tä, pyy­kin lait­ta­mis­ta, pie­niä hi­pai­su­ja ohi­men­nen. Ei täl­lai­seen elä­mään mah­du alis­ta­mis­ta – ei hen­kis­tä, fyy­sis­tä ei­kä hen­gel­lis­tä­kään. Sel­lai­set väit­tä­mät louk­kaa­vat.

Ve­li­poi­ka­ni oli ker­ran saa­pu­nut töi­hin. Käy­tä­väl­lä oli tul­lut opet­ta­ja­kol­le­goi­ta kak­sin kap­pa­lein vas­taan. Vel­je­ni oli hui­kan­nut iloi­seen tyy­liin­sä hy­vät huo­me­net. Toi­nen näis­tä vas­taan­tu­li­jois­ta oli to­kais­sut: ”En ym­mär­rä, mi­ten voit ai­na ol­la noin hy­väl­lä tuu­lel­la, vaik­ka sul­la on kuu­si las­ta.” Veli oli py­säh­ty­nyt ja ky­sy­nyt täl­tä ih­mi­sel­tä: ”Kuin­ka mon­ta las­ta si­nul­la on?” Vas­taus oli ol­lut, et­tä kak­si. Vel­je­ni oli ky­sy­nyt toi­sen­kin ky­sy­myk­sen: ”Ra­kas­tat­ko sinä näi­tä kah­ta las­ta­si?” Vas­taus oli ol­lut po­si­tii­vi­nen, jol­loin hän oli jat­ka­nut ky­se­ly­ään: ”Voit­ko ker­toa mi­nul­le, et­tä jos si­nul­la oli­si enem­män lap­sia, osai­sit­ko sa­noa, kuin­ka mo­nen­nen lap­sen koh­dal­la si­nun rak­kau­te­si oli­si lop­pu­nut? ” Vas­taus oli hil­jai­suus.

Kun nyt yh­dek­sän lap­sen äi­ti­nä mie­tin tuo­ta Vesa-vel­je­ni ky­sy­mys­tä, voin ilok­se­ni huo­ma­ta, et­tei rak­kaus mi­hin­kään lopu. Se vain li­sään­tyy, kun sitä saa. Yhä uu­del­leen, kun olen saa­nut vas­ta­syn­ty­neen sy­lii­ni, olen aja­tel­lut sitä val­ta­vaa rak­kau­den mää­rää, mikä sii­hen pie­neen pa­ket­tiin on la­dat­tu. Ko­to­na kaik­ki odot­ta­vat uut­ta tu­li­jaa. Maa­il­man hel­lyt­tä­vim­mäl­tä näyt­tää se, kun omas­ta mie­les­tään maa­il­man mur­jo­ma mur­ro­si­käi­nen tu­lee kou­lus­ta ja työn­tää en­sim­mäi­se­nä pään­sä nuk­ku­van vau­van kop­paan, nuuh­kai­see ja ta­put­taa, ja vas­ta sit­ten huo­mi­oi – jos huo­mi­oi – muut per­heen­jä­se­net. Pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä ti­lan­tees­ta, kun isä saa­puu työ­päi­vän jäl­keen ko­tiin, pol­vis­tuu pie­nen lap­sen eteen ja la­taa ak­kun­sa muu­ta­man mi­nuu­tin vau­van­tuok­su­hoi­dol­la.

Vä­syt­tää­hän se vä­lil­lä. On aa­mu­ja, jol­loin pi­täi­si eh­tiä töi­hin, mut­ta kak­si­vuo­ti­as saa rai­va­rin, nel­jä­vuo­ti­as he­pu­lin, kah­dek­san­vuo­ti­as kum­mal­li­sen it­ku­koh­tauk­sen, kym­me­nen­vuo­ti­aal­la on tak­ki hu­kas­sa ja mur­ro­si­käi­sel­lä tu­lu­ku­tus­päi­vä. Mut­ta so­pi­nee epäil­lä, et­tä kaik­kia mei­tä vä­syt­tää jos­kus oma elä­mäm­me, oli sii­nä lap­sia enem­män tai vä­hem­män tai ei ol­len­kaan. Ajat­te­len mie­luum­min niin, et­tä se, mi­ten ko­em­me elä­mäm­me ja mi­ten sii­hen asen­noi­dum­me, on enem­män vai­kut­ta­va te­ki­jä. It­se ajat­te­len ja luo­tan sii­hen, et­tä Ju­ma­la isol­la käm­me­nel­lään kul­jet­taa hul­lun­myl­lyis­tä elä­määm­me koh­ti tar­koit­ta­maan­sa suun­taa. Sii­nä on rau­hal­lis­ta ol­la.

Mi­nua loh­dut­taa, et­tä eten­kin sil­loin kun vä­syt­tää, on ym­pä­ril­lä ih­mi­siä, joil­le asia on tut­tu. Saa ver­tais­tu­kea. Ver­tais­tu­kea par­haim­mil­laan on se, kun minä pie­nen vau­va­ni kans­sa olen ko­tiu­tu­nut, saa­puu ko­tiim­me nai­sia: iloi­sia, su­rul­li­sia, vä­sy­nei­tä, vir­kei­tä, on­nis­tu­nei­ta, epä­on­nis­tu­nei­ta, iso­ää­ni­siä ja hil­jai­sia nai­sia kan­ta­muk­si­neen. Sy­lin täy­del­tä ko­tiim­me kan­ne­taan lei­von­nai­sia ja lah­jo­ja, mut­ta en­nen kaik­kea rak­kaut­ta. Ei­vät ne kysy, mon­ta­ko teil­lä nyt on tai mi­ten sinä jak­sat. Tai ky­sy­vät ne, mut­ta ky­sy­vät rak­kau­del­la.

Nyt joku eh­kä ajat­te­lee, et­tä tämä on var­maan nii­tä ta­pauk­sia, jon­ka elä­mä on jos­ta­kin kum­man syys­tä help­poa. Voin vas­ta­ta, et­tä ei ole. Vii­mei­sen vii­den vuo­den ai­ka­na olen ko­ke­nut sel­lai­sia ajal­li­sia ko­et­te­le­muk­sia, et­tä vä­lil­lä on tun­tu­nut sil­tä, et­tä pää­ni ei kes­tä, saa­ti sit­ten us­ko­ni hy­vään ja ar­mol­li­seen Ju­ma­laan. Kun lä­hel­lä on kuo­le­maa ja va­ka­via on­net­to­muuk­sia, voi kai sa­noa, et­tä elä­mäs­sä on kuor­maa tois­ten­kin kan­net­ta­vak­si.

Kun elä­mäs­tä vai­keis­sa ti­lan­teis­sa kar­si­taan kaik­ki tur­ha, jäl­jel­le jää rak­kaus: rak­kaus kai­ken luo­jaan ja yl­lä­pi­tä­jään, mut­ta myös omaan per­hee­seen ja ys­tä­viin. 18-vuo­ti­as tyt­tä­re­ni loh­dut­ti mi­nua yh­te­nä to­del­li­sen toi­vot­to­muu­den päi­vä­nä ja sa­noi, et­tä kes­ki­ty äi­ti saat­ta­maan oma elä­mä­si kun­toon ja an­na ol­la nii­den asi­oi­den, jo­hon et pys­ty it­se vai­kut­ta­maan. Ajat­te­lin sil­loin, et­tä mi­nua on suu­res­ti siu­nat­tu iha­nil­la lap­sil­la. Et­tä niis­tä pie­nis­tä, työ­läis­tä­kin hoi­det­ta­vis­ta lap­sis­ta kas­vaa mi­nua tu­ke­via, ajat­te­le­vai­sia ai­kui­sia.

Eten­kin sil­loin kun vä­syt­tää, minä ai­na mie­tin omaa mies­tä­ni, si­sa­ruk­si­a­ni ja hei­dän puo­li­soi­taan ja sitä, mil­lai­nen voi­ma­va­ra heis­sä on. Juu­ri sil­loin kun vä­syt­tää ja las­ten tu­le­vai­suus pe­lot­taa, mi­nua rau­hoit­taa, et­tä mei­dän­kin lap­sil­la on Ju­ma­la ja toi­sen­sa.

Sik­si minä jak­san.

Sirk­ka Leh­to