Kirsti Tuikkanen
Kirsti Tuikkanen
Horjahdin veneeseen astuessani ja kaaduin. Kun hengitys taas kulki, vääntäydyin etutuhdolle ja menimme toivomalleni onkireissulle. Mikäs ihanampaa, kuin istuskella juuri työelämästä vapautuneen puolisonsa kanssa ongella, täysin kiireettömänä, samassa veneessä. ”Tämä kalastus on tässä ihan sivuseikka”, hän totesi. Kaloja emme saaneet, mutta sehän olikin sivuseikka.
Vasta veneestä noustessani huomasin satuttaneeni kylkeni. Sattui niin paljon, että olin pyörtyä astellessa kotiin. Arvelin kylkiluun murtuneen. Itketti ja suututti. Palasin kuitenkin laiturille särkylääkkeen voimin onkimaan mato-ongella. Pari kertaa kesäsade kasteli ja tuuli kuivasi, mutta minä vain ongin, kunnes kiukkuni laantui. Se vei neljä tuntia ja toi ämpärillisen särkiä.
”Nyt sitten et kumartele, kantele, etkä kurottele, et naura, yski, etkä aivasta”, ohjeisti lääkäri ja kertoi 4–6 viikkoa olevan ikävimmät. En siis voinut tehdä mitään, en juuri muuta, kuin hillitysti onkia.
Eräänä aamuna kalastuspoltetta poteva tyttäremme halusi lomansa päätteeksi isänsä lähtevän hänen kanssaan kalaan. Minä jäin haikeana laiturille onkimaan. Heidän veneensä katosi tiheään sumuun. Minä tuijottelin pari tuntia kohoa todeten sen olevan maailman maagisin esine. Miten siinä voikin mieli, omaan oloonsa vaipuneena, tyhjentyä ja täyttyä.
Kun palaavien kalastajien vene alkoi saada ääriviivoja sumussa ja lähestyi, koin yhtäkkiä vuosisataisten esiäitieni tunteita. Heidän, jotka odottivat rakkaitaan palaaviksi kalastamasta Laatokalta tai Pohjanlahdelta, heidän iloaan, huojennustaan ja kiitollisuuttaan. Tuo sumusta lähestyvä vene laukaisi nuo tunteet läheltä koetuiksi.
Ajattelin myös ammattikalastajina toimineita opetuslapsia, heidän tarpeitaan ja tunteitaan, Jeesuksen kohtaamista ja hänen opetuksiaan, erityisesti kalastukseen liittyviä vertauksiaan.
Usvan hälvettyä lähdin uudelleen ongelle. Ongin ja ajattelin, tuntikausia, melkein päivän. Ehtoolla mieheni kävi vähän tutkailemassa tilannetta. Vihjaisin matojen pikapuolin loppuvan, mutta hän arveli niiden saavankin jo loppua. Pyysin myös, että kun vähän jo tuppaa nälkä tulemaan, niin voisinko saada jotain evästä. ”Voi veljet!”, hän sanoi ja lähti.
Meni tovi. Laituri alkoi keinahdella askelten alla. Viereeni ilmestyi pieni pöytä ja sille tarjotin, jolle oli katettu ateria. ”Silvuplee” hän sanoi kumartaen ja poistui nauraen syvää nauruaan. Kun sitten lopulta kotiuduin, hän vähän huolestuneena kyseli, että onko kaikki hyvin. Vakuutin kaiken olevan perin juurin hyvin, minähän ainoastaan nautin ja koska nauttiminen on niin mukavaa, en voinut lopettaa.
Tuntikausia, erilaisissa nopeasti vaihtuvissa ilmanaloissa kohoa tuijoteltuani ajattelin olevani kuin tuo koho, tyynessä ja tyrskeessä luottaen siihen, että minua kannatellaan. Kohon alla on hukuttava syvyys, jonka pimeydessä on pohja, päätepiste. Mutta oikeastaan heti veden pintaleikkauksesta alkaa äärettömyys, ikiaikainen taivas. Aivan järkytyin tajutessani, miten dramaattinen paikka kaksi elementtiä yhdistävä veden kalvo on fyysisesti, mutta erityisesti hengellisenä vertauksena. Vaikka ongella ollessa kohon vaipuminen pinnan alle on toivottavaa, hengellisessä mielessä toivon, että mikään pintavälkkeen alla olevasta syvästä pimeydestä tuleva ei veisi minua mukanaan ja hukuttaisi syövereihinsä.
Kirsti Tuikkanen
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys