Ni­mi­merk­ki ”Tiel­lä kul­ki­ja”

Syn­ti tart­tuu. Olo tun­tuu li­kai­sel­ta. Tun­tuu, et­tä on ris­teyk­ses­sä. Kum­paan suun­taan?

Kum­pi­kin tie tun­tuu vie­vän um­pi­ku­jaan. "Et ole enää kos­kaan on­nel­li­nen", sie­lun­vi­hol­li­nen us­kot­te­lee.

Ys­tä­vä on va­lin­nut toi­sen tien. Sen, joka näyt­tää hou­kut­te­le­val­ta, mut­ta jon­ka pääs­sä ei näy va­loa. Toi­nen ys­tä­vä kul­kee ohit­se va­loa koh­ti, ny­käi­see hi­has­ta ja tuup­paa mu­kaan­sa.

Jak­san kul­kea het­ken, mut­ta sit­ten taak­ka uu­vut­taa, ei­kä ole voi­mia pyy­tää apua. "Va­lit­sit vää­rän tien. Toi­sel­la tiel­lä oli­si var­mas­ti hel­pom­pi kul­kea. Täl­lä tiel­lä on vai­ke­aa, et­kä pää­se iki­nä pe­ril­le", kuu­luu kuis­ku­tus.

Vii­mei­sil­lä voi­mil­la hää­dän kuis­kut­ta­jan pois. Pää­tän, et­tä olen oi­ke­al­la tiel­lä. Vaik­ka sit­ten uu­pui­sin mat­kal­le. Ru­koi­len aut­ta­jaa.

Kuu­len pu­het­ta, kuu­len jal­ko­jen tö­mi­nää. Niin va­kaa­ta, niin rau­hal­lis­ta. Kä­hi­sen avun­pyyn­nön. Kuu­li­vat­ko­han he? Mitä, jos he kul­ke­vat ohit­se? Mitä, jos en kel­paa jouk­koon mu­kaan? Pel­ko val­taa mie­len. Saan vai­voin kä­det ris­tiin. "Au­ta".

Tun­nen, kuin­ka käsi las­keu­tuu olal­le. Ker­ron, et­ten jak­sa enää eteen­päin. Kuu­len loh­dut­ta­via sa­no­ja. Mi­nul­le näy­te­tään taas tien pääs­sä ole­va valo. Toi­vo he­rää, ja alan pun­ner­taa it­se­ä­ni ylös.

Yl­lä­tyk­sek­se­ni tun­nen ym­pä­ril­lä­ni kä­siä, jot­ka aut­ta­vat mi­nut ylös. So­per­ran taa­kas­ta­ni. Et­ten jak­sa kan­taa sitä. Alam­me yh­des­sä tar­kas­tel­la kan­ta­muk­si­a­ni ja pian nau­ram­me yh­des­sä: Olen kan­ta­nut ihan tur­haa taak­kaa. Ei­hän täl­lä tiel­lä tar­vit­se niin pal­joa mu­ka­na. Saa luot­taa, et­tä mat­kal­ta löy­tyy kaik­ki tar­vit­ta­va. Saa luot­taa, et­tä on kä­siä, jot­ka nos­ta­vat ylös ja ja­ka­vat omas­taan.

Jat­kam­me mat­kaa yh­des­sä.

"Ovat syn­ti­ni an­teek­si suu­ret, koko vel­ka­ni mak­set­tu", lau­lam­me kul­kies­sam­me.