Päivi Rahkola
Tule ja istahda Rahkolan perheen olohuoneeseen. Kyllä sohvalle sopii. Tervetuloa, tervetuloa, ihana kun tulit!
Äiti istuu kiikussa, tuhiseva nyytti rinnallaan. Nysävieru taapertaa kirja kainalossa huomiota hakemaan, syliä kaivaten. Poikakolmikko lopettelee välipalaa astioita lainehtivan pöydän äärellä.
Älä välitä mytyistä vessan oven edessä ja keskellä olohuonetta. Ne on veistoksia impressionismin tyyliin, materiaaleina sukkiakalsareitapyyhkeitäpapereitaleluja. Taustalla soi musiikki, joka on nauruakolinaapaukettalirinää ja ties mitä barokkia.
No, ruvetaanpa kahville. Ai ihanaa, sinäkö toit pullia tullessasi, kiitos! Pakasteessa on jäätelöä. Kaapista löytyy ehjiä häälahjakahvikuppeja. Katso miten kauniin muotoisia, taivaan sinen värisiä. Auts, sinä astuit legopalikkaan. Minäkin joskus yöllä paljain jaloin kompastun, kun silmät puoliaukinaisina askellan vaikeasti hahmottuvaa polkua pitkin lapsen luokse.
Ooo…riitelemään rupesivat lusikkatelineen tyhjentämisestä! Älkäähän nyt, sovussa sovussa, kyllä täältä toisellekin puuhaa löytyy. Voih…lapset, meille uskon esikuviksi annettuina. Kirkkoseuroissa silti juoksuaskel löytyy hyvin kevyesti ja alttarikaide ei estä liikkumista. Äidin ja isän askeleet käyvät kovin hitaiksi.
Joskus pysähdyn ihmettelemään lapsiperheen arkea. Se näyttäytyy sekamelskana ja kiusaaja olkapäällä kuiskuttelee järjettömästä elämästä. En muista elämän rajallisuutta enkä lahjaa.
Kuminauhaksi kiristyneessä tilanteessa muistan ystäväperheen kuvankauniin pyhäkodin ja enkeleiksi puetut lapset. Arjen keskellä armahtava valo löytää välähtäen puhtaaseen, epätäydelliseen sydämeen.
Armo kulkeutuu pienten jalkojen päällä äidin ja isän vuoteen vierelle. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki anteeksi. Sitä me totisesti tarvitsemme.
Saamme elää suloisessa sekamelskassa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys