Ni­mi­merk­ki "Pe­ril­le au­tet­tu"

Viik­ko en­nen Su­vi­seu­ro­ja is­tuin pyö­rän sel­kään ja otin suun­nan koh­ti Pu­das­jär­veä, elä­mä­ni toi­sia Su­vi­seu­ro­ja. Edes­sä oli­si va­jaat 400 ki­lo­met­riä, ja pol­ki­sin päi­väs­sä sa­ta­sen. Mu­ka­na­ni kul­ki tie­tys­ti telt­ta, jos­sa yö­pyi­sin tu­le­vat pari viik­koa, vä­li­pa­laa ja Raa­mat­tu. Mat­kan ai­ka­na mi­nua koh­ta­si kol­me pu­hut­te­le­vaa sat­tu­mus­ta.

Olin vie­lä edel­li­se­nä päi­vä­nä epäil­lyt, tu­li­si­ko reis­su to­del­la to­teu­tu­maan – ai­na­kaan pyö­räl­lä. Ke­ho­ni oli vie­lä puo­li­kun­nos­sa viik­ko­ja kes­tä­neen lie­vän fluns­san jäl­jil­tä. Li­säk­si van­hem­pa­ni pel­kä­si­vät tur­val­li­suu­te­ni puo­les­ta, kos­ka olin läh­dös­sä yk­sin ja yö­pyi­sin mis­sä mil­loin­kin. He läh­ti­si­vät si­sa­rus­te­ni kans­sa Hel­sin­kiin Je­ho­van to­dis­ta­jien kon­vent­tiin.

Sain pa­ran­nuk­sen ar­mon 17-vuo­ti­aa­na, vuon­na 2023, yli vuo­den kes­tä­neen syn­nin­tun­non tuo­man ah­din­gon hel­po­tuk­sek­si. Ju­ma­la pu­hut­te­li mi­nua us­ko­nop­paa­na­ni toi­mi­neen kou­lu­to­ve­ri­ni ja hä­nen per­heen­sä kaut­ta. En­nen tätä us­ko­na­si­at oli­vat ol­leet lä­hin­nä vain mie­len­kiin­toi­sia, ei­vät oma­koh­tai­sia.

Muis­tan, kuin­ka erään ker­ran kou­lu­to­ve­ri­ni nuk­ku­es­sa mi­nua jäi vai­vaa­maan hä­nes­sä sel­väs­ti le­pää­vä rau­ha. Ta­ju­sin en­si ker­ran, et­tei mi­nul­la to­si­aan­kaan ol­lut mi­tään sen ta­pais­ta sy­dä­mel­lä­ni. Myös hä­nen äi­tin­sä us­kon­roh­keus pu­hut­te­li. Olen kii­tol­li­nen Ju­ma­lal­le, joka he­rät­ti oma­tun­to­ni. Ta­paan edel­leen käy­dä tuon per­heen kans­sa kes­ki­viik­ko­seu­rois­sa.

En­sim­mäi­nen ih­me su­vi­seu­ra­reis­sus­sa­ni oli, et­tä yli­pää­tään pää­sin mat­kaan. Mat­kus­tin en­sim­mäi­sen päi­vän bus­sil­la vie­lä hei­kon kun­to­ni vuok­si. Mi­nut ajoi Kuo­pi­os­ta Kei­te­leel­le eräs us­ko­vai­nen kus­ki, joka ker­toi ole­van­sa myös me­nos­sa Pu­das­jär­vel­le, mut­ta vas­ta vii­kon pääs­tä. Saim­me kes­kus­tel­la us­ko­mi­sen ih­mees­tä, kun mai­nit­sin saa­nee­ni pa­ran­nuk­sen; et­tä sel­lai­sia ih­mei­tä edel­leen ta­pah­tuu.

Toi­nen ih­me ta­pah­tui sen myö­tä, kun erään mat­ka­päi­vän aa­mu­na huo­ma­sin ta­ka­ren­kaan ole­van ty­pö­tyh­jä. Pum­pun tii­vis­te oli ka­don­nut ja vent­tii­li vuo­ti, ei­kä ren­gas sik­si ot­ta­nut il­maa si­säl­le. Oli ju­han­nu­saat­to ja kel­lo nel­jä aa­mul­la. Mää­rän­pää­ni oli pääs­tä sinä il­ta­na Sii­ka­tör­män ju­han­nus­seu­roi­hin, jos­sa nä­ki­sin muu­ta­mia uu­sia us­ko­nys­tä­vi­ä­ni. Pol­jet­ta­va­na oli 200 ki­lo­met­riä.

Ta­lu­tin pyö­rän lä­him­pään ris­teyk­seen ja kä­vin var­to­maan, vaik­ka tus­kin ku­kaan oli­si tä­hän ai­kaan he­reil­lä. Ei kui­ten­kaan men­nyt kau­aa­kaan, kun kuin it­se ih­mee­nä as­te­li muu­an pu­na­par­tai­nen maa­lais­mies pit­kin tien­reu­naa mi­nua koh­ti. Sii­nä het­kes­sä tun­tui eri­tyi­sen tär­ke­äl­tä tul­la koh­da­tuk­si, sil­lä tu­le­va 200 ki­lo­met­rin mat­ka kuu­mot­ti miel­tä ja olo­ni oli har­vi­nai­sen yk­si­näi­nen.

Mies ker­toi ole­van­sa me­nos­sa aa­mu­lyp­syl­le. Mai­to­au­to tu­li­si kym­me­nel­tä, ja mai­to pi­täi­si sitä en­nen saa­da jääh­dy­te­tyk­si. Vaik­ka hän oli jo myö­häs­sä omas­ta ai­ka­tau­lus­taan, oli hä­nel­lä ai­kaa vie­raan mat­ka­lai­sen koh­taa­mi­seen ja avu­nan­toon. Kun ker­roin ole­va­ni me­nos­sa Sii­ka­tör­män ju­han­nus­seu­roi­hin, hän sa­noi aja­tel­leen­sa­kin et­tä oli­sin eh­kä les­ta­di­o­lai­sia. En toh­ti­nut ky­syä, mik­si hän niin ajat­te­li, vaik­ka mie­le­ni teki. Hän jat­koi, et­tä on it­se läh­töi­sin us­ko­vai­ses­ta ko­dis­ta.

Sain ju­tel­la myös hä­nen vel­jen­sä kans­sa, joka maa­ti­lan omis­ta­ja­na tuli het­ken pääs­tä töi­hin. Kuin sat­tu­mal­ta hä­nel­lä oli juu­ri oi­ke­an­lai­nen si­sus­ku­mi pyö­rää­ni. Saim­me vä­hän nau­raa­kin, kun pok­sau­tim­me sen va­hin­gos­sa kom­pu­ral­la. Te­ke­väl­le sat­tuu, hän to­kai­si. Tuli taas puhe us­ko­na­si­ois­ta. Hän sa­noi to­den­neen­sa us­ko­vais­ten ta­vat hy­vik­si ja toi­mi­van­sa it­se nii­den mu­kaan, vaik­kei us­ko­mas­sa ol­lut­kaan.

Kun pyö­rä saa­tiin kun­toon paik­kaus­sar­jal­la, ky­syin mitä oli­sin vel­kaa. Sel­vit­te­lyyn oli ku­lu­nut vii­ti­sen tun­tia, ja maa­ti­lan omis­ta­ja oli an­ta­nut mi­nul­le pa­rem­man pum­pun. Hän vas­ta­si jo­ta­kin eri­tyis­tä: "Men­köön tämä aut­ta­mi­ses­ta, mut­ta jos vaik­ka ru­koi­li­sit meil­le kaik­kea hy­vää?"

Mat­kaan pääs­tes­sä­ni mie­tin, olin­ko osan­nut ava­ta us­kon asi­aa oi­kein. Oli­ko­han ti­lan­tee­ni pa­ran­nuk­sen saa­nee­na pu­hu­tel­lut? Soi­tin Sii­ka­jo­el­la asu­val­le ys­tä­väl­le­ni, joka muis­tut­ti asi­oi­den me­ne­vän niin kuin on tar­koi­tet­tu, niin kuin Ju­ma­la hy­väk­si nä­kee. It­se voi­sin vain täyt­tää mie­hen pyyn­nön.

Evan­ke­liu­min kuu­le­mi­sen jäl­keen pol­ke­mi­nen tun­tui ke­ve­äl­tä: oli ilo pääs­tä eteen­päin. Tun­tui ih­meel­li­sel­tä, kuin­ka olin sat­tu­nut juu­ri noi­den maa­lais­mies­ten ris­teyk­seen! Mie­lee­ni nou­si Jee­suk­sen sa­nat ope­tus­lap­sil­leen: "Joka ot­taa vas­taan tei­dät, ot­taa vas­taan mi­nut, ja joka ot­taa vas­taan mi­nut, ot­taa vas­taan sen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt" (Matt. 10:40). Maa­ti­lan vel­jek­set oli­vat koh­da­tes­sam­me miet­ti­neet, kuin­ka ker­ke­äi­sin ju­han­nus­seu­roi­hin. Ys­tä­vä­ni, jol­le olin soit­ta­nut, haki mi­nut puo­li­mat­kas­ta.

Kol­mas sat­tu­mus, jos­sa koin Ju­ma­lan huo­len­pi­toa, ta­pah­tui saa­pu­es­sa­ni Pu­das­jär­vel­le kes­kel­lä yö­tä. Su­vi­seu­ro­jen tur­val­li­suus­pääl­lik­kö oli sat­tu­mal­ta näh­nyt mi­nun haa­hui­le­van kart­taa se­lail­len Pu­das­jär­ven huol­to­a­se­mal­la. Hän py­säyt­ti mi­nut, ky­syi olin­ko mat­kal­la su­vi­seu­ra-alu­eel­le ja an­toi ys­tä­väl­li­ses­ti oh­jei­ta sen löy­tä­mi­sek­si. Vie­lä hä­nel­le tuli mie­leen: "Tie­täi­sin muu­ten yh­den hy­vän pai­kan, mi­hin voi­sit lei­riy­tyä." Hän neu­voi mi­nut met­sä­kais­ta­leel­le, tur­va­toi­mi­kun­nan ma­joi­tu­sa­lu­eel­le lä­hel­le kent­tää. Voi­sin lei­riy­tyä sii­hen pie­nen telt­ta­ni kans­sa, kun kat­soi­sin pai­kan met­sän reu­nas­ta.

Olin mat­kas­ta ai­van uu­pu­nut. Il­ma oli vii­len­nyt, au­rin­ko las­ke­nut. Vie­lä pyö­räil­les­sä­ni ohit­se­ni oli aja­nut mo­nia asun­to­au­to­ja ja -vau­nu­ja. Nyt lii­ken­net­tä oli tus­kin lain­kaan. Seu­ra-alu­eel­la mi­nut ot­ti vas­taan lii­ken­tee­noh­jauk­ses­sa ole­va pa­ris­kun­ta. He ja tur­val­li­suus­pääl­lik­kö kut­sui­vat mi­nut il­ta­pa­lal­le en­si­a­pu­ra­ken­nuk­seen, jos­sa sain myös käy­dä sau­nas­sa. He nau­roi­vat, et­tei var­mas­ti ku­kaan ole saa­nut näin hy­vää vas­taa­not­toa.

Tun­tui, et­tä it­se Ju­ma­la oh­ja­si vä­sy­neen mat­ka­lai­sen suo­raan su­vi­seu­ra­kau­pun­kiin, läm­mit­ti kyl­men­neet jä­se­ne­ni ja ruok­ki. Olo oli tur­val­li­nen ja help­po; sel­lai­nen, et­tä olin oi­ke­as­sa pai­kas­sa. Miet­ties­sä­ni mat­kan vai­hei­ta ja sitä, kuin­ka tur­val­li­nen vas­taa­not­to mi­nul­la oli ol­lut, al­koi vä­hän nau­rat­taa­kin. Seu­raa­va­na päi­vä­nä, tiis­tai­na, pää­si­sin ra­ken­ta­maan Su­vi­seu­ro­ja yh­des­sä tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa.

Ko­to­na saa­tan usein jää­dä vail­le ym­mär­rys­tä us­kos­sa, ja sik­si olen eri­tyi­sen kii­tol­li­nen saa­des­sa­ni ju­tel­la us­ko­na­si­ois­ta niin mo­nen kans­sa täl­lä mat­kal­la. Tuon kah­den vii­kon ai­ka­na sain koh­da­ta Ju­ma­lan joh­da­tus­ta ja hä­nen las­ten­sa vä­lis­tä rak­kaut­ta myös tun­te­mat­to­mia koh­taan.

Ajat­te­len, et­tä Su­vi­seu­ro­jen tun­nuk­se­na ol­lut Jee­suk­sen ky­sy­mys "Olen­ko minä si­nul­le ra­kas?" on meil­le jo­ka­päi­väi­nen. Mi­nul­la oli en­ke­lei­tä mu­ka­na mat­kal­la­ni, mut­ta näin nii­tä myös Su­vi­seu­rois­sa, kun us­ko­vai­set koh­ta­si­vat toi­si­aan, aut­toi­vat ja tu­li­vat au­te­tuik­si. Koen, et­tä heis­sä on jo­ta­kin, mi­hin rak­kau­den voi­si tii­vis­tää. Rak­kau­den, yh­den hen­gen he­del­mis­tä.