In­na Ha­lo­nen

Olet var­maan­kin jos­kus kuul­lut lau­seen "jou­lu­kaan ei tun­nu enää jou­lul­ta", mut­ta olet­ko kos­kaan miet­ti­nyt, mis­tä jou­lu­mie­li syn­tyy tai mil­tä sen jou­lun sit­ten "pi­täi­si" tun­tua?

Muis­te­len it­se usein kai­hol­la lap­suu­den jou­lu­ja. Sitä pie­nen lap­sen ai­toa iloa ja jän­ni­tys­tä, kun jou­lu­ka­len­te­rin luu­kut vä­he­ni­vät sitä mu­kaa, kun pie­niä suk­laa­tont­tu­ja ja -re­kiä nap­si suu­hun­sa. Muis­tan, kuin­ka ko­ris­tel­tiin äi­din ja vel­jien kans­sa pi­par­kak­ku­ta­lo ja lau­let­tiin jou­lu­lau­lu­ja. Kau­pun­gil­la­kin saat­toi näh­dä vä­rik­käi­tä jou­lu­va­lo­ja ja vi­lauk­sen pu­kis­ta ja­ka­mas­sa lap­sil­le pa­pe­ri­kark­ke­ja. Pie­nen lap­sen sil­min joka paik­ka oli täyn­nä jou­lua.

Aat­to­na kaik­ki sit­ten hui­pen­tui sii­hen, kun ko­koon­nut­tiin malt­ta­mat­to­mi­na yh­des­sä serk­ku­jen kans­sa mum­mo­lan soh­val­le jän­nit­tä­mään, oli­si­ko pu­kil­la täl­lä ker­taa lei­pä­la­pi­on ti­lal­la oi­kea kä­ve­ly­kep­pi.

Nyt pa­ri­kymp­pi­se­nä nuo ajat tun­tu­vat mel­kein sa­dul­ta. Sen lap­suu­den rie­mun ja ylen­palt­ti­sen jän­ni­tyk­sen ti­lal­le on tul­lut jou­lu­lau­lu­jen ko­ris­ta­ma ta­val­li­suus. Jou­lua ei enää odo­ta, se tu­lee joka vuo­si yhä vain enem­män puun ta­kaa ja me­nee ohi myös ihan yh­tä yl­lät­tä­en. Mo­net ai­kui­set liit­tä­vät jou­luun myös sa­nat "stres­si" ja "kii­re". Las­ten maa­il­mas­sa ne ei­vät lii­ty jou­luun mi­ten­kään. Hei­dän sil­mis­sään jou­lu tu­lee joka ta­pauk­ses­sa, oli koti sit­ten pu­ti­puh­das tai hie­man se­kai­nen, ja oli­pa lah­jo­ja sit­ten yk­si tai kym­me­nen.

Olen use­as­ti sur­rut ka­dot­ta­maa­ni lap­suu­den jou­lu­jen iloa ja poh­ti­nut, mi­ten voi­sin saa­da tuos­ta las­ten maa­il­man jou­lus­ta it­sel­le­ni edes pie­nen osan. Sel­lai­sen, et­tä sil­lä sai­si kuor­ru­tet­tua ai­na­kin yh­den mie­len ja sy­dä­men?

Us­kon, et­tä lä­him­mäk­si vas­taus­ta pää­sen, kun saan seu­ra­ta vie­res­tä pien­ten las­ten iloa ja us­kal­tau­dun it­se­kin heit­täy­ty­mään lap­sen ta­sol­le. Elä­mä on ko­van kou­lun­sa kaut­ta opet­ta­nut mi­nul­le, et­tä mi­nus­sa asu­va lap­sen­mie­li­syys on val­ta­va voi­ma­va­ra, ei­kä suin­kaan mi­tään sel­lais­ta, mitä tar­vit­si­si hä­ve­tä. Kun ym­mär­tää, et­tä ei tar­vit­se ol­la vain "tyl­sä ai­kui­nen", ja roh­ke­nee heit­täy­tyä, voi koko elä­mä avau­tua pal­jon vä­rik­kääm­pä­nä. Luu­len­pa, et­tä jou­lu­mie­li­kin kyl­lä löy­tyy, kun seu­raa vie­res­tä noi­den pien­ten, ko­din jou­lu­tont­tu­jen, puu­has­te­lu­ja. Ja mi­kä­li jou­lu­tont­tu­ja ei ko­dis­sa val­miik­si ole, niin ai­na voi it­se ryh­tyä sel­lai­sek­si!