Odotan aamunsarastusta, syksyn kalpeaa aurinkoa. On lokakuu, ja se saa minut muistelemaan tärkeää päivää, jolloin sain löytää Isän kotiin, sain parannuksen armon. Siitä tulee tänä vuonna kymmenen vuotta.
Muistan, kuinka korkealta tuntuikaan kynnys, jonka yli oli päästävä, kuinka ahtaalta portti. Ja silti, Jumalan voimalla, se onnistui. Se on ihme. Kuinka ensin ymmärsin löytäneeni oikean seurakunnan, jolta sain syntini anteeksi, niin että taivas vastasi rauhalla. Ja kuinka viikon kuluttua, syysseurojen messussa, Jumala avasi minut käsittämään, että olin löytänyt myös Jumalan valtakunnan – että se oli jo täällä maan päällä löydettävissä! Ehtoollisella koin läpi ruumiin käyvän lämpimän, puhdistavan liekin, ja tein kaikkeni, etten olisi puhjennut ääneen kiittämään.
Edessä oli silloin tuntematon taival, kapea tie. Raamatussa sitä taivalta ei luvata helpoksi, eikä se sitä aina ole ollutkaan. Silti tuota tietä on ollut ihmeen keveä kulkea, sillä sitä saa kulkea Jumalan rauhaa rinnassaan kantaen, aivan kuten Siionin laulussa todetaan: ”Jumalan rauhaa rinnassansa, ken kantaa maassa kuoleman, on onnellinen kulkeissansa taivaaseen kautta vieraan maan.”
Aluksi tuntui kuin olisi aloittanut elämän aivan tyhjästä: monet ystävät ja lähes koko vanha elämäni olivat kadonneet. Suuri löytöni ei ollut helppo perheelleni eikä ystävilleni, siksi jouduin ottamaan riskin, että heidät menetän. Sain kokea todeksi Raamatun sanat: ”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:26).
Pian sain kuitenkin huomata, ettei Jumala vienytkään minulta kaikkea, vaan siunasi elämääni ihmeellisellä tavalla. Osa ystävistä jäi, ja sain pitää perheeni, ajallisessa elämässä tärkeimpäni. Lisäksi löysin Jumalan perheväen, jonka jäseneksi heti itseni hengellisesti tunsin ja joka otti minut omakseen. Todellinen tutustuminen vei kuitenkin aikaa; ensimmäiset vuodet olivat melko yksinäisiä. Siksi kiitollisena ajattelen nyt sitä ystävien, sisarten ja veljien joukkoa, jonka Jumala on minulle vuosien varrella antanut, lupauksensa mukaan: ”Totisesti: kuka ikinä minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, äidistään, isästään tai lapsistaan tai pelloistaan, hän saa satakertaisesti: nyt, tässä maailmanajassa, taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja – tosin myös vainoa – ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän” (Mark. 10: 20-30).
”Tosin myös vainoa” – siinäkin mielessä Jumalan sanan olen saanut kokea todeksi. Eräänlainen vaino tai pilkka ja sen seuraukset olivat minut uuvuttaa niin, että en jaksanut jatkaa enää Päivämiehen blogistina, vaan lopetin reilu vuosi sitten. Sain lopettaessani tuntea, kuinka rakkaudella minua Jumalan lapset muistivat. Moni myös kirjoitti lämmittävästi ja toivotti Taivaan Isän siunausta. Nuo toivotukset varmasti kuultiin, sillä viime kesän suviseurasaarnat toivat netin kautta minullekin väsyneelle armon viestin, ja melkein sammumassa ollut uskonliekki sai voimaa herätä virvoittuneena uudelleen. Täysin Jumalan armosta. Se, että saan olla tänä päivänäkin uskomassa, on yksin ja täysin Jumalan työ. Suuri, ihmeellinen armotyö.
Kun on itse harhaillut yksinäisenä maailmassa, kotia etsien, on sydämessä jatkuvasti toive: kunpa jokainen harhaileva saisi kotiin löytää! Siksi sanon sinulle, joka yhä etsit: tule kotiin, Isä sinua jo kaipaa. Lähde seuroihin, etsi Jumalan valtakuntaa! Usko sieltä julistettu synninpäästö omalle kohdallesi, ja lähde tuon armoevankeliumin antamin ihmeellisin voimin tätä taivastietä kulkemaan.
"Oi armokutsu, ihanampaa ei maailmassa tietää voi. Jumalan lapsi! Korkeampaa ei sanaa korvissani soi."
Vaikka maailma ympärillä kuohuu, ja aika tuntuu toisinaan yhtä pimeältä kuin tämä syksyinen aamuyö, saan yhdessä muiden uskovaisten kanssa odottaa ilolla uuden elämän kirkkaasti loistavaa Aurinkoa.
Maarit Murtomaa
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys