Elämässä on joskus pitkiä välimatkoja. Tunnin ajomatkan päässä oleva saattaa sisäisesti tuntua olevan maailman toisella laidalla.
Ihmisellä on tarve hakeutua toisen vierelle, tukeutua toiseen, jakaa iloja, kokea välittämistä ja osoittaa sitä toiselle. Minulle ystävyys tuo elämisen onnea ja auttaa kevyempiin askeliin arjessa, taivastiellä. Siihen minä tarvitsen heitä ja he minua. Tähän tehtävään uskovainen ystävä on erityisen arvokas. Siksi toivon, että ystävyys pysyisi ikään kuin samalla aikavyöhykkeellä.
Joskus puhelimen nostaminen korvalle voi riittää tuomaan ystävän lähelle. Soitan puhelun iltamyöhään, oikeastaan jo yön puolella. Kun minua ahdistaa, siunaatko? Ystävä ei ajattele myöhäistä ajankohtaa, väsymystään. Hän on hetken kokonaan minua varten, siunaa. Ja minulla on taas hyvä olla.
Ystävyys on kuin peili. Kun minä hymyilen, ystävä hymyilee. Kun olen ahdistunut, ystävä pysähtyy ja odottaa, että kerron, mikä mieltä painaa. Minä seisahdun katsellen kaukaisuuteen. Vedän syvään raikasta kevätillan ilmaa. Ystävä tulee luokse, katsoo kohti. Minä huolestuin sinusta. Mitä sinulle kuuluu? Lämpö leviää sisälle: välittämisen tuoma lämpö. Annan sanojen purkautua keväiseen iltaan. Taakka harteilla kevenee.
Minä tunnen kiitollisuutta erityisesti noista ystävistä, jotka muistavat pysähtyä. Ja niistä, joiden kasvoille leviää ilo, kun jaan heidän kanssaan elämäni onnellisia asioita. Ja niistä, jotka välittävät siitä, että säilyn uskomassa.
Olen tavannut tosiystävän.
Se on sellainen, jolla on sanoja silloin,
kun omat sanani loppuvat.
Se löytää sävelen silloin, kun en muista,
miten lauletaan kiitoksen laulua.
Ja se tietää, missä polku kulkee
silloin, kun omat silmäni eivät näe hämärässä.
Kun minulla on kylmä, sen sydän säteilee lämpöä.
Sillä on ilo kasvoilla
ja ystävyyden halaukseen sopivat kädet.
Se on lahja, josta kiitän
ja pidän lujasti kiinni.
Mariella Kreivi
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys