Ni­mi­merk­ki "Tai­vaan Isän kä­des­sä"

Ma­kaan tut­ki­mus­pöy­däl­lä pai­dan hel­ma kai­na­lois­sa. Ruu­dul­le il­mes­ty­vät pie­net hui­to­vat kä­det, ja mie­leen tul­vah­taa hel­po­tus. Pian hoi­ta­ja ker­too nä­ke­vän­sä jo­tain sel­lais­ta, mitä ei yleen­sä näe. Hän se­lit­tää jo­tain ja läh­tee ha­ke­maan lää­kä­riä. Va­jo­an su­run- ja pe­lon­se­kai­seen pas­sii­vi­suu­den ti­laan. Kyy­ne­leet va­lu­vat pos­kil­le, puo­li­son käsi pu­ris­taa ol­ka­pää­tä­ni.

”Ki­pu­jen taa­kan al­la vä­sy­en ky­se­len: kes­tän­kö tä­män päi­vän, jak­san­ko huo­mi­sen?”

Ta­ju­an, et­tä olem­me saa­neet huo­no­ja uu­ti­sia si­säl­lä­ni kas­va­vas­ta vau­vas­ta, mut­ta toi­min kuin ro­bot­ti. Kä­ve­len oh­jeet saa­tu­a­ni la­bo­ra­to­ri­oon, käyn ve­ri­ko­kees­sa ja pyö­räi­len sai­raus­lo­ma­to­dis­tus lau­kus­sa ko­tiin. Mies pa­laa töi­hin. Ko­ti­mat­kal­la it­ku pyr­kii jo ulos, ja ko­tiin pääs­ty­ä­ni tus­ka pur­kau­tuu loh­dut­to­ma­na vol­lo­tuk­se­na.

”Voi­ma­ni ovat hei­kot, Her­ra­ni, tie­dät sen. Pois ota ris­tin taak­ka, kan­taa jos jak­sa en.”

Mie­len val­taa­vat ky­sy­myk­set ja suu­ri epä­tie­toi­suus sii­tä, mitä kaik­kea meil­lä on edes­säm­me. Mik­si täl­lais­ta pi­tää ta­pah­tua? Mik­si meil­le? Mi­ten sel­vi­äm­me ja jak­sam­me? Vaik­ka al­ku­ras­kau­des­sa on ai­na oma epä­var­muu­ten­sa, eh­tii noi­den viik­ko­jen ai­ka­na suun­ni­tel­la kai­ken val­miik­si yh­dek­sän kuu­kau­den pää­hän ja si­tä­kin pi­dem­mäl­le, vau­va­tar­vi­ke­han­kin­nois­ta ai­na ris­ti­äis­val­mis­te­lui­hin saak­ka. Nyt kaik­ki on yh­täk­kiä toi­sin, vaa­le­an­pu­nai­set vau­van­tuok­sui­set unel­mat ovat pois­sa. Ti­lal­la on mää­rit­tä­mät­tö­män pi­tui­nen ja huo­lien täyt­tä­mä odo­tu­sai­ka sekä pel­ko lap­sen me­net­tä­mi­ses­tä. Mi­ten täl­lai­ses­ta voi sel­vi­tä?

”Vas­taat: Et tai­vaan tiel­lä yh­tä­kään as­kel­ta ot­ta­nut tä­hän päi­vään omal­la voi­mal­la.”

Uu­den vau­van odo­tuk­seen liit­tyy usein myös vai­ke­am­pia tun­tei­ta ja ki­pua sii­tä, jak­san­ko luot­taa, et­tä suu­ren per­heen hoi­ta­mi­nen on Ju­ma­lan tar­koit­ta­ma osa mi­nul­le. It­sek­kyys ja hel­pom­man elä­män ta­voit­te­lu ovat hy­vin lä­hel­lä. Lä­hel­lä ovat myös ka­teus, kat­ke­ruus ja oman ti­lan­teen ver­taa­mi­nen toi­siin per­hei­siin. Kun nä­mä­kin tun­teet vaih­tu­vat nyt lap­sen me­ne­tyk­sen pel­koon, mie­li on tu­kah­tua omaan ris­ti­rii­tai­suu­teen­sa. Us­ko tun­tuu hei­kol­ta, voi­mat ovat vä­his­sä.

”Päi­vä­si kaik­ki an­nan sie­lu­si par­haak­si. Ar­mo­ni voi­min kan­nan, sii­nä on kyl­lik­si.”

En­sim­mäi­ses­tä it­kus­ta sel­vit­ty­ä­ni lai­tan vies­tiä ys­tä­väl­le, jol­le olin ai­em­min ker­to­nut tu­le­vas­ta vau­vas­ta. Hän loh­dut­taa mi­nua psal­min sa­noin: ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut” (Ps. 139:16) ja lu­paa tul­la heti käy­mään luo­na­ni. Mi­ten voi­kaan tä­hän het­keen ol­la ole­mas­sa täl­lai­nen ys­tä­vä, jol­la on tai­to loh­dut­taa ja kan­taa juu­ri oi­keil­la sa­noil­la – ys­tä­vä, jon­ka Tai­vaan Isä joh­dat­ti elä­mää­ni ai­van hil­jat­tain. Luja ha­laus tul­les­sa ja läh­ties­sä va­kuut­taa mi­nut sii­tä, et­tä em­me jää yk­sin.

”An­nan myös ki­vun päi­vään mat­kal­le saat­ta­jat. Siu­naa­vat kä­det ai­na si­nua hoi­ta­vat.”

Al­ku­päi­vien jär­ky­tys al­kaa muut­tua hil­jai­sek­si su­ruk­si. Is­tun pi­a­non ää­reen ja Sii­o­nin lau­lu­kir­jaa se­la­tes­sa lau­lus­sa 362 löy­ty­vät loh­dul­li­set, Mar­jut Van­nak­sen kir­joit­ta­mat sa­nat. Lau­lus­sa on myös hy­vin kau­nis sä­vel, joka nyt täyt­tää hil­jai­sen ko­din sa­mal­la, kun luen sa­no­ja hil­jaa mie­les­sä­ni.

Jo­kai­nen sä­keis­tö kos­ket­taa sy­väl­tä ja saa kyy­ne­leet jäl­leen vir­taa­maan. Ju­ma­lan tah­toon tyy­ty­mi­nen tun­tuu tur­val­li­sel­ta ja loh­dul­li­sel­ta. Hän tie­tää tar­peem­me ja jo­kai­sen päi­väm­me elä­mäm­me alus­ta lop­puun saak­ka. Vai­keim­piin­kin päi­viin saam­me voi­man hä­nel­tä. Elä­mäm­me on hä­nen kä­sis­sään. Kun jak­sam­me va­el­taa päi­vän ja het­ken ker­ral­laan, pää­sem­me hä­nen luok­seen tai­vaa­seen, jos­sa ei enää ole su­rua ei­kä pel­koa.

”Lap­se­ni, muis­ta ai­na, lu­paus tot­ta on: ei ole kor­pi­tai­val maan pääl­lä lo­pu­ton.”

Pie­ni elä­mä, joka si­säl­lä­ni syk­kii, on se­kin ko­ko­naan Tai­vaan Isän kä­des­sä. Vain hän yk­sin tie­tää, min­kä pi­tui­sek­si kun­kin meis­tä elä­mä tääl­lä maan pääl­lä jää. Pyy­däm­me voi­mia luot­taa sii­hen, et­tä tä­män pie­nen lap­sem­me­kin vas­ta ai­van alus­sa ole­val­la ja niin hau­raal­ta vai­kut­ta­val­la elä­mäl­lä on jo­kin tar­koi­tus niin kau­an kuin se kes­tää. Jos Tai­vaan Isä ot­taa hä­net luok­seen jo ai­van pie­ne­nä, on hän meil­le­kin vä­sy­neil­le mat­ka­lai­sil­le vii­toit­ta­mas­sa tie­tä pe­ril­le.

”Tu­le­vat tai­vaan vie­raat nou­ta­maan uu­pu­neen vai­vo­jen maas­ta ker­ran le­poo­ni iä­i­seen.”

Teks­tin lai­nauk­set ovat Sii­o­nin lau­lus­ta 362.

Pie­ni poi­ka­vau­va syn­tyi kes­ken­me­non myö­tä kuol­lee­na vain vä­hän en­nen tä­män teks­tin jul­kai­sua. Kir­joit­ta­jan ys­tä­vä kir­joit­ti pie­nen en­ke­li­vau­van muis­tol­le al­la ole­van ru­non:

Kuka olit, pie­ni en­ke­li?

Si­nut vain het­ken aa­vis­tim­me.

Mis­tä kä­vit meil­le ker­to­mas­sa?

Isän ko­dis­ta­ko, jos­ta vain ly­hy­ek­si ai­kaa tän­ne len­näh­dit?

Siel­lä, tai­vaan kirk­kaal­la ovel­la

sinä juok­set mei­dän luok­sem­me

kun sin­ne tu­lem­me.

M.H.