Ni­mi­merk­ki Van­hem­muut­ta op­pi­mas­sa

Äi­ti pi­te­lee sy­lis­sään pien­tä vau­vaa hys­sy­tel­len ja yrit­tä­en löy­tää so­pi­vaa asen­toa, jot­ta täl­lä oli­si hel­pom­pi ol­la. Aja­tus ha­vah­tuu: pal­jon­ko­han kel­lo mah­ta­nee ol­la? Vä­sy­nyt kat­se et­sii kel­loa. Jo yli puo­le­nyön, to­te­aa äi­ti epä­toi­voi­ses­ti. Isäl­lä oli­si aa­mul­la ai­kai­nen he­rä­tys töi­hin – kuin­ka­han hän jak­saa töis­sä? Vie­res­tä kuu­luu tur­hau­tu­nut­ta mu­ti­naa, jos­ta tie­tää isän ole­van sa­mois­sa miet­teis­sä.

Läm­pöi­set mut­ta huo­les­tu­neet sil­mät kat­so­vat sy­lis­sä it­ke­vää vau­vaa, jon­ka ma­ha­ki­pu ei tah­do rau­hoit­tua. Niin avu­ton olo: mi­ten aut­taa pien­tä? Sa­mal­la, kun huo­li isän yö­u­nis­ta pai­naa miel­tä, myös äi­din oma vä­sy­mys tah­too hyö­kä­tä pääl­le. Tu­lee­ko joka yö ole­maan täl­lais­ta? Kuin­ka tätä jak­saa?

Vih­doin kah­del­ta yöl­lä vau­van ma­ha­ki­pu hel­pot­taa, ja hä­net saa las­kea nuk­ku­maan omaan sän­kyyn. Aja­tuk­sia hii­pii mie­leen. Kuin­ka oli­si voi­nut ol­la help­poa, jos oli­sim­me vie­lä ol­leet kah­den? Mik­si juu­ri meil­le tuli herk­kä­vat­sai­nen, it­kui­nen vau­va? Mik­si muil­la kuu­los­taa ole­van tyy­ty­väi­siä ja help­po­hoi­toi­sia vau­vo­ja? Olen­ko it­se huo­no van­hem­pi? Aja­tuk­set säi­käyt­tä­vät ai­van. Mitä ih­met­tä minä oi­kein mie­tin? Sel­väs­ti sie­lun­vi­hol­li­nen yrit­tää nyt kat­ke­ruut­ta ja vää­ryyt­tä is­tut­taa aja­tuk­siin.

Kyy­nel­ten tul­les­sa pos­kil­le äi­ti pai­nau­tuu mie­hen­sä kai­na­loon. "Saan­ko us­koa syn­ti­ni an­teek­si?" Mies ha­laa vai­mo­aan ja saar­naa syn­nit an­teek­si ky­sy­en sa­mal­la myös it­sel­leen evan­ke­liu­mia.

Mies si­lit­tää vai­mon­sa tuk­kaa ja sa­noo: "Kyl­lä me sel­vi­äm­me." Äi­din mie­li al­kaa tyyn­tyä. Luot­ta­mus sel­vi­ä­mi­seen he­rää. Sie­lun­vi­hol­li­sen ää­ni ka­to­aa. Äi­ti kiit­tää Ju­ma­laa suu­res­ta pie­nes­tä ih­mees­tä; kuin­ka juu­ri he saa­vat ol­la tä­män pie­nen ih­mis­tai­men van­hem­pia!

Ei äi­ti aja­tel­lut van­hem­muu­den ole­van ai­na help­poa. Ei­kä sitä, et­tä ku­kaan oli­si heti val­mis van­hem­mak­si. Sii­hen saa kas­vaa yh­des­sä, toi­nen tois­taan tu­kien. Myös evan­ke­liu­min tuo­mal­la voi­mal­la on suu­ri mer­ki­tys, se aut­taa muis­ta­maan, et­tä Ju­ma­la pi­tää lap­sis­taan huo­len. Hän ei hyl­kää sil­loin­kaan, kun mat­ka vä­syt­tää.

Pien­tä tu­hi­si­jaa vie­lä kur­ka­tes­sa hymy äi­din hii­pii kas­voil­le. Hei­dän tyt­tön­sä! Tämä pie­ni saa kas­vaa rak­kau­den ja an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min kes­kel­lä. Hän opet­taa hei­tä van­hem­mik­si, he saa­vat täl­tä pie­nel­tä vie­lä pal­jon op­pia. Tu­tut Sii­o­nin lau­lun sa­nat soi­vat mie­les­sä: "Soit, Her­ra, lap­sen mei­dän per­hee­seem­me, hil­jen­sit syn­ty­mäl­lään as­ke­leem­me. On pie­ni lap­si ai­na ih­me suu­ri, hä­nes­sä, Her­ra, läs­nä olet juu­ri..." (SL 149:1.)

Uni al­kaa vie­dä voi­ton. Vii­mei­nen aja­tus en­nen un­ta on se, et­tä kuin­ka voi­kaan ol­la näin on­nel­li­nen olo.