Ma­kaan vuo­teel­la. Kuun­te­len ää­ne­kos­ken Su­vi­seu­ro­jen net­tiin tal­len­net­tua per­jan­tai-il­lan pu­heen­vuo­roa. Muis­tan tun­nel­man, aja­tuk­set ja tun­teet, jot­ka pu­heen­vuo­ron kuun­te­lu Su­vi­seu­rois­sa he­rät­ti.

Tu­lee hyvä olo. Te­kee mie­li hih­kua ää­neen, et­tä ”Minä oon us­ko­mas­sa! Minä ha­lu­an ol­la us­ko­mas­sa!”

Pa­la­taan­pa pari viik­koa taak­se­päin. Su­vi­seu­roi­hin­läh­tö tak­ku­si. Pak­kaa­mi­nen tun­tui työ­lääl­tä. En­nen lo­man al­kua työs­sä­o­lo vä­syt­ti. Vä­sy­nee­nä aja­tuk­set us­kon suh­teen oli­vat häi­ly­viä.

Mi­hin us­kon? Vai us­kon­ko? Raa­ma­tun teks­tit kuu­los­ti­vat kek­si­tyil­tä ta­ri­noil­ta. On­ko Ju­ma­laa? Ja jos Ju­ma­la on, muis­taa­ko hän mi­nut?

Ru­koi­lin, et­tä us­ko­na­si­at sel­kiy­tyi­si­vät. Toi­voin, et­tä us­ko vah­vis­tui­si. Us­koa oli sil­ti sen ver­ran, et­tä ta­ju­sin, et­tei sii­tä kan­na­ta pääs­tää ir­ti.

Läh­din Su­vi­seu­roi­hin sil­lä mie­lel­lä, et­ten tien­nyt, mitä aja­tel­la sin­ne läh­te­mi­ses­tä. Ei voi­nut tie­tää en­nal­ta, mil­lai­set Su­vi­seu­rat oli tu­los­sa. Kei­tä ih­mi­siä ta­pai­si, ke­nen kans­sa oli­si? Oli­si­ko hyvä ol­la?

Saa­vut­tiin su­vi­seu­ra-alu­eel­le. Olin unoh­ta­nut käm­pil­le kaik­ki pai­dat, jot­ka olin si­lit­tä­nyt. Mei­na­si tul­la tur­me­lus. Har­mit­ti. Mut­ta pai­to­jen unoh­tu­mi­nen opet­ti – muis­tut­ti olen­nai­seen kes­kit­ty­mi­ses­tä ja sii­tä, et­tä kui­ten­kin vä­hem­mäl­lä­kin pär­jää, niin kuin elä­mäs­sä niin mo­nes­ti muul­loin­kin.

Ken­täl­lä on kova hä­li­nä. Olo on ir­ral­li­nen, kun yh­täk­kiä tup­sah­taa kes­kel­le val­ta­vaa ih­mis­mas­saa. Mis­tä­hän löy­tää oman paik­kan­sa? Pian sii­hen tot­tuu, aset­tuu osak­si jouk­koa, siir­tyy jo­nos­ta toi­seen ja vain on. Ja sit­ten, kun koh­taa jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä iloi­sia kas­vo­ja, tu­lee olo, et­tä kuu­lun tä­hän.

Hy­vän olon tun­ne al­kaa pik­ku­hil­jaa il­maan­tua peit­tä­en vä­sy­myk­sen ja tur­hau­tu­mi­sen tun­tei­ta. Olen saa­pu­nut kei­taal­le. Is­tun ison­tel­tan kes­kel­le – niin kuin hei­koim­man lam­paan par­hain paik­ka on ol­la lau­man kes­kel­lä. Sa­nat osu­vat, tu­le­vat koh­ti: ”Tai­vaan Isä on aut­ta­nut mei­tä niin, et­tä saam­me nyt ol­la tääl­lä yh­des­sä, yh­del­lä kool­la Isän, Po­jan ja Py­hän Hen­gen

ni­meen. Sinä olet tul­lut. Ju­ma­lan­ter­ve ja ter­ve­tu­loa.”

Su­vi­seu­ro­jen muis­to on iha­na. Halu pi­tää us­kos­ta kiin­ni on taas vah­va­na. Täs­sä het­kes­sä ma­kaan vuo­teel­la ja ris­tin kä­te­ni. Pu­he­li­mes­ta kuu­luu vie­lä pu­heen­vuo­ron päät­tee­nä ru­kous: ”Kes­kel­lä maa­il­man ja myrs­ky­tuu­len ää­ne­si hel­län sa­nas­sa­si kuu­len. Kas­vo­si rak­kaat kään­nät puo­lee­ni, rau­hal­la täy­tät, tyyn­tyy mie­le­ni.”

Ma­riel­la Krei­vi