Ni­mi­merk­ki "Ei huol­ta huo­mi­ses­ta"

He­rä­sin erää­nä aa­mu­yö­nä vii­den mais­sa kes­ken unie­ni. Aja­tuk­set pyö­ri­vät pääs­sä­ni vin­haa vauh­tia. Olin näh­nyt kah­ta eri­lais­ta pai­na­jai­sun­ta.

On­ko­han mi­nul­la joi­tain huo­lia mie­len pääl­lä, tuu­min. Olo­ni oli hie­man le­vo­ton. Tai­sin ar­va­ta oi­kein pai­na­jais­te­ni ta­ka­na piil­leen stres­sin. Ikä­vät aja­tuk­set pyr­ki­vät val­taa­maan mie­le­ni. Luu­len­pa, et­tä nämä huo­le­nai­heet oli­vat pää­o­sin tur­hia. Mie­le­ni oli hyvä kek­si­mään kai­ken­lais­ta. Var­sin­kin yön hä­mä­ris­sä syn­kän sä­vyis­ten uh­ka­ku­vien maa­lai­lu luon­nis­tui kuin it­ses­tään.

Jos­tain ker­ros­ta­lon alem­mas­ta ker­rok­ses­ta kan­tau­tui ko­lis­te­lua. Tou­hu­si­ko siel­lä joku "ai­kai­nen lin­tu" jo aa­mu­as­ka­reis­saan? Pää­tin it­se­kin nous­ta ylös ja kä­väis­tä jal­keil­la. Het­ken ku­lut­tua pa­la­sin ta­kai­sin pit­käl­le­ni, mut­ta pian huo­li­a­jat­te­lu jat­kui taas edel­lis­tä ra­taa. Kun poh­din sii­tä ulos­pää­syä, muis­tin sit­ten Ju­ma­lan huo­len­pi­don lu­pauk­set ja ke­ho­tuk­sen heit­tää kaik­ki mur­heet hä­nen kan­net­ta­vak­seen. Mi­nua kyl­lä hie­man epäi­lyt­ti, jak­saa­ko edes hän ot­taa kan­net­ta­vak­seen mo­ni­nai­sia mur­hei­ta­ni. Epäi­lyk­sis­tä­ni huo­li­mat­ta ha­lu­sin ol­la kui­ten­kin luot­ta­vai­sel­la mie­lel­lä. Mi­nul­le tuli tur­val­li­nen ja le­vol­li­nen olo.

Het­ken ku­lut­tua mur­heet pyr­ki­vät taas nos­ta­maan pää­tään mie­les­sä­ni. Muis­tin sit­ten hel­pot­tu­nee­na, et­tei nii­tä tar­vin­nut enää aja­tel­la. Tun­sin myös, kuin­ka kuor­ma­ni oli kuin oli­kin sel­väs­ti huo­jen­tu­nut. Sit­ten mie­lee­ni put­kah­ti hie­man kum­mal­li­nen aja­tus: mi­nul­la oli yl­lät­tä­en sel­lai­nen olo, kuin oli­sin juu­ri vie­nyt au­to­ni jon­ne­kin luo­tet­ta­val­le kor­jaa­mol­le. Saa­toin vain odot­taa soit­toa huol­lon val­mis­tu­mi­ses­ta, kun­nes voi­sin nou­taa au­to­ni kor­jat­tui­ne vi­koi­neen.

Ha­lu­sin luot­taa sii­hen, et­tä asi­a­ni oli­vat kul­keu­tu­neet ru­kouk­se­na Tai­vaan Isän kor­viin, hä­nen huol­let­ta­vik­seen. Hän yk­sin tie­tää mil­loin pa­laut­taa huo­le­ni ta­kai­sin – par­hain päin kään­net­tyi­nä. Us­kon tä­män ta­pah­tu­van juu­ri sil­loin, kun se on mi­nul­le par­haak­si. Vaik­ka vain evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen va­paut­taa syn­nin taa­kois­ta ja tuo to­del­li­sen rau­han, myös ru­koi­lu voi rau­hoit­taa miel­tä. Oloa hel­pot­taa, kun muis­taa, Tai­vaan Isä tie­tää mi­nun­kin mur­hee­ni ja aut­taa ajal­laan.

Suo­sit­te­len myös tei­tä lu­ki­joi­ta vie­mään mur­heen­ne Tai­vaan Isän huo­li­kor­jaa­mol­le! Siel­lä pal­ve­lu on täy­sin il­mais­ta – ja vie­lä­pä kor­keim­man­laa­tuis­ta.