Te­boi­lin pi­hal­la he sei­soi­vat. Haa­voit­tu­nut kat­se ja se toi­nen kat­se, joka oli­si sit­ten­kin saat­ta­nut ra­kas­taa. Noi­den kat­sei­den vä­lis­sä rep­pu ja pie­ni tyt­tö. Ul­ko­reu­nal­la kiil­tä­vä­kyl­ki­nen, uu­tu­kai­nen me­no­pe­li ja van­ha, kol­hiin­tu­nut au­to.

En voi­nut ol­la kat­so­mat­ta niin, et­tei sy­dä­me­ni oli­si lii­kah­ta­nut. Kum­paan ko­tiin tyt­tö oli me­nos­sa, äi­dil­le vai isäl­le? Mie­les­sä­ni vie­lä suu­rem­pi ky­sy­mys: mik­si isä ja äi­ti ei­vät oli­si voi­neet ra­kas­taa lop­puun saak­ka, kuo­le­maan as­ti. äi­din kat­se kat­soi alas, isän suo­raan äi­din kas­voi­hin. Tyt­tö pomp­pi vä­lis­sä, oli äi­din ja isän kans­sa kol­mis­taan – ku­ten sil­loin en­nen, kun oli­vat ol­leet kä­den ulot­tu­vil­la sekä äi­din peh­meä syli et­tä isän kar­hea pos­ki. Joka päi­vä. Mo­lem­mat.

Nai­nen as­tui etääm­mäl­le. Mies kat­soi yhä suo­raan. Tuo­ta nais­ta hän oli ra­kas­ta­nut, tuo nai­nen oli ra­kas­ta­nut hän­tä. Täs­sä hei­dän vä­lis­sään oli hei­dän rak­kau­ten­sa lap­si. Sen rak­kau­den, jos­ta he oli­vat pääs­tä­neet ir­ti. Eh­kä he oli­vat ol­leet lii­an hä­täi­siä, eh­kä hei­dän oli­si pi­tä­nyt py­säh­tyä, an­taa maa­il­man men­nä ohi niin, et­tä vain he kol­me oli­si­vat jää­neet jäl­jel­le.

Ajoin pois. Sil­mä­ni oli­vat näh­neet jo­tain kor­jaa­mat­to­mak­si jä­tet­tyä.

Au­tos­sa­ni oli­vat läs­nä kaik­ki rak­kaus­ta­ri­nat: ku­kois­ta­vat ja lii­an ai­kai­sin päät­ty­neet. Eh­kä olin it­se on­ne­kas, on­nek­kaam­pi kuin moni muu. Sil­lä en­hän minä it­ses­sä­ni enem­män osan­nut ra­kas­taa puo­li­so­a­ni. Mi­nul­le oli vain an­net­tu hä­net ja suu­ri rak­kaus hän­tä koh­taan, ja tah­to ra­kas­taa.

Jos­pa jo­kai­nen sai­si pi­tää koko elä­män­sä sen kau­niin, min­kä oli lah­jak­si saa­nut.

Sal­la Si­vu­la