Mo­nes­ti kuu­lee pu­hut­ta­van sii­tä, mi­ten us­ko­vai­sil­la nuo­ril­la on isot ka­ve­ri­pii­rit. Pu­hu­taan yh­tei­söl­li­syy­des­tä, joka val­lit­see us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa.

Se on tot­ta, on pal­jon yh­tei­söl­li­syyt­tä, läm­pöä ja ys­tä­vä­jouk­ko­ja. On hie­noa kat­soa iloi­sia koh­taa­mi­sia, kun ih­mi­set ta­paa­vat it­sel­leen tär­kei­tä ih­mi­siä.

Mut­ta toi­saal­ta, on myös hei­tä, jot­ka kat­so­vat sitä yh­te­sö­li­syyt­tä ul­ko­puo­lel­ta, syr­jäs­tä. It­se kuu­lun hei­hin, ja ti­lan­ne ai­heut­taa ah­dis­tus­ta. Mik­sen minä voi ol­la osa tuol­lais­ta jouk­koa? Mik­si minä olen ajau­tu­nut tä­hän ti­lan­tee­seen?

Tu­lee seu­ra­päi­vä, ja tä­nään olen päät­tä­nyt läh­teä seu­roi­hin, net­ti­seu­ro­jen si­jaan. Yri­tän us­ko­tel­la it­sel­le, et­tä kaik­ki tu­lee me­ne­mään hy­vin.

Is­tun penk­kiin, ja kat­see­ni al­kaa sil­mäil­lä ikäis­te­ni nuor­ten po­ru­koi­ta. Sa­mas­sa yk­si­näi­syys val­taa mie­le­ni. Yri­tän niel­lä ah­dis­tuk­se­ni ja ol­la he­rät­tä­mät­tä suur­ta huo­mi­o­ta. Yri­tän näyt­tää sil­tä et­tä kaik­ki on hy­vin.

Tais­te­len it­se­ni syyl­lis­tä­mis­tä vas­taan, sitä tun­net­ta vas­taan, et­tä on omaa syy­tä­ni, et­tä is­tun nyt yk­sin. Las­ku­ni me­ni­si­vät se­kai­sin, jos al­kai­sin las­kea, mon­ta­ko ikäis­tä­ni näen ym­pä­ril­lä­ni. Mi­ten voi ol­la, et­tä täs­tä po­ru­kas­ta löy­dy mi­nul­le yh­tään ys­tä­vää, sel­lais­ta, joka hy­väk­syi­si mi­nut täl­lai­se­naan?

Olen jou­tu­nut ko­ke­maan us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa syr­jin­tää ja kiu­saa­mis­ta. Se on haa­voit­ta­nut si­sim­pä­ni. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä olen pääs­syt sii­tä jo yli. Kui­ten­kin edel­leen on näi­tä ti­lan­tei­ta, jois­sa huo­maan, et­tä ko­ke­muk­se­ni vai­kut­ta­vat mi­nuun.

Koen, et­tä si­sim­pä­ni on kuin ha­jon­nut pos­lii­ni­as­tia, jon­ka pa­la­set on yri­tet­ty lii­ma­ta mah­dol­li­sim­man tark­kaan pai­koil­leen. Ei sii­tä tul­lut enää en­ti­sen nä­köis­tä, as­ti­an lii­ma­sau­mat jäi­vät nä­ky­viin.

MI­nus­ta oli­si­kin tär­ke­ää, et­tä eten­kin us­ko­vais­ten nuor­ten kes­kuu­des­sa pu­hut­tai­siin yh­tei­söl­li­syy­den li­säk­si myös sii­tä, et­tä ei­hän ke­tään kiu­sa­ta. Sil­lä sitä va­li­tet­ta­vas­ti esiin­tyy nuor­ten kes­kuu­des­sa, myös us­ko­vais­ten jou­kos­sa.

Kun it­sel­lä­ni oli kou­lu­ai­koi­na eri­tyi­sen han­ka­laa, kat­soin mo­nes­ti epä­us­koi­sia nuo­ria. Tun­tui, et­tä heil­le oli­sin kel­van­nut oma­na it­se­nä­ni. Oli­si­ko hel­pom­pi vain hy­lä­tä us­ko ja ol­la osa hei­dän jouk­ko­aan?

Kui­ten­kin lop­pu­jen lo­puk­si pää­dyin ai­na sii­hen, et­tä vaik­ka mi­nul­la ei oli­si yh­tään ys­tä­vää, niin on­han mi­nul­la se kaik­kein tär­kein, us­ko sy­dä­mel­lä. Sii­tä saan ol­la kii­tol­li­nen.

Ni­mi­merk­ki Pi­de­tään yh­tä