Pit­kän uu­pu­mus­jak­son jäl­keen näyt­ti sil­tä, et­tä elä­mä voi­si vä­hi­tel­len hel­pot­tua ja tul­la va­loi­sam­mak­si. Sil­loin hän il­moit­ti tu­los­taan, vau­va. "Mik­si?" ky­syin, ja vas­taus­ta en saa­nut. Oli vain alet­ta­va kä­sit­te­le­mään uu­den ih­meen kas­va­mis­ta si­säl­lä­ni.

Mie­tin puo­li­so­ni kans­sa ti­lan­net­ta. Ker­roin avoi­mes­ti omis­ta tun­te­muk­sis­ta­ni lä­hei­sil­le ys­tä­vil­le. Mie­tin, et­tä ha­lu­an ol­la var­ma it­ses­tä­ni, kun otan yh­teyt­tä neu­vo­laan. Sain pal­jon tu­kea ja Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen kan­nus­tus­ta. Oli myös he­rät­te­le­vää kes­kus­tel­la us­ko­vais­ten äi­tien kans­sa. En ol­lut yk­sin omien tun­te­mus­te­ni kans­sa. Pys­tyin­kin soit­ta­maan neu­vo­laan il­man it­kuun purs­kah­ta­mis­ta.

Pel­ko al­koi hii­piä vä­ki­sin. Edel­li­nen ras­kaus, syn­ny­tys ja vau­va-ai­ka kum­mit­te­li­vat mie­les­sä, vaik­ka oma ti­lan­ne oli nyt ai­van toi­sen­lai­nen. Li­säk­si uu­pu­muk­ses­ta toi­pu­mi­nen oli var­jo­na taus­tal­la. En­sim­mäis­ten ki­pu­jen jäl­keen pää­tin: nyt en lan­nis­tu! Yri­tin liik­kua enem­män, syö­dä pa­rem­min ja naut­tia koh­tuul­li­ses­ta voin­nis­ta ja täs­tä het­kes­tä. Yl­lät­tä­en se te­ho­si, ja sain ol­la jak­sa­va­na ai­van lop­puun as­ti.

Vau­vaa en us­kal­ta­nut aja­tel­la. Oli tur­val­li­sem­paa elää vain päi­vä ker­ral­laan. En ha­lun­nut vai­pua mu­reh­ti­maan tu­le­vaa. Kun syn­ny­tys lo­pul­ta al­koi lä­hes­tyä, en voi­nut enää kier­tää edes­sä ole­vaa. Oli pak­ko al­kaa et­si­mään pie­niä, su­loi­sia mek­ko­ja ja al­kaa tun­nus­tel­la omia he­rää­viä äi­din tun­tei­ta. Jos­pa kaik­ki me­ni­si­kin toi­sin, kun Ju­ma­la on an­ta­nut mi­nul­le niin hy­vin­voi­van odo­tu­sa­jan­kin, ajat­te­lin.

Lo­pul­ta hän syn­tyi. Fyy­si­ses­ti kuu­kau­sia, mut­ta aja­tuk­sis­sa vas­ta muu­ta­mia viik­ko­ja mi­nus­sa elä­nee­nä. Täy­del­li­nen lap­si! Mei­dän las­ten nä­köi­nen. Sy­liin tut­tu.

Kuu­den vii­kon lää­kä­rin­tar­kas­tuk­ses­sa lää­kä­ri kir­joit­ti: "äi­dil­lä ja vau­val­la on läm­min suh­de." It­ku tuli. Nä­ki­kö las­ten­lää­kä­ri­kin sen, mi­ten pit­kän mat­kan tämä lap­si oli mi­nua opet­ta­nut? Va­kuut­ta­nut: sinä rii­tät, kaik­ki on hy­vin.

Mi­ten pal­jon tätä las­ta­ni ra­kas­tan, vaik­ken hän­tä edes oi­kein odot­ta­nut! Mitä pel­kä­sin, kun koen nyt suu­rin­ta on­nea, mitä olen mis­sään las­ten syn­ty­mäs­sä tun­te­nut? Tai­vaan Isä on mei­dän per­het­tä isol­la kä­del­lä siu­nan­nut.

"äi­ti, Tai­vaan Isä oli iha­na, kun an­toi meil­le näin suu­ren lah­jan." Yh­dyn yl­pe­än iso­sis­kon sa­noi­hin sy­dä­mes­tä­ni!

Ul­la Lyy­ra