Ko­dis­tam­me läh­ti mer­kit­tä­vä osa, kun pyö­ril­lä liik­ku­va lo­ma­ko­tim­me ja ke­sä­mök­kim­me, asun­to­lin­ju­ri, myy­tiin enem­män tar­vit­se­val­le. Se oli ol­lut meil­lä mel­kein kak­si­kym­men­tä vuot­ta ja ihan olen­nai­nen osa ison per­heem­me ke­sä­e­lä­mää.

Koko per­heen voi­min suun­nit­te­lim­me ke­sän reis­su­ja lin­ju­ril­la: Su­vi­seu­roi­hin, Mai­toi­siin ja Jäm­sään sekä Hel­sin­gin, Por­voon ja Han­gon kau­pun­ki-me­ren­ran­ta­lo­mil­le, jos­kus häi­hin tai hau­ta­jai­siin.

Mo­ne­na ke­vää­nä olen jou­tu­nut poh­ti­maan, mi­hin ra­ha­ni ja voi­ma­ni käy­tän, jos ne näyt­tä­vät riit­tä­vän vain yh­teen mat­kaan, ja sitä, mikä on tär­kein­tä mi­nul­le ja per­heel­le­ni. On näyt­täy­ty­nyt kak­si va­loi­saa vaih­to­eh­toa: läh­dem­me Su­vi­seu­roi­hin tai kuun­te­lem­me ne ko­to­na.

Olen kii­tol­li­nen Ju­ma­lal­le, et­tä hän pi­tää meis­tä huo­len, oli­pa elä­män­ti­lan­teem­me mikä ta­han­sa. Ju­ma­lan sana on su­vi­seu­ra­saar­no­jen kaut­ta tar­jol­la kai­kil­le, jot­ka sitä ha­lu­a­vat kuul­la – vä­sy­neel­le, sai­raal­le, ra­hat­to­mal­le ja hä­nel­le, joka ei saa lo­maa seu­ro­jen ajak­si. Jee­suk­sen ää­ni kuu­luu su­mus­sa ja pi­me­äs­sä­kin, sil­loin kun ei jak­sa eteen­sä kat­soa tai näh­dä.

Seu­ra­pu­heet kii­ri­vät kaik­ki­al­le, ei vain sil­le kah­den sa­dan heh­taa­rin alu­eel­le, vaan koko Suo­meen ja maa­il­maan. On Kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan tah­to, et­tä su­vi­seu­rat ovat jo glo­baa­li ta­pah­tu­ma. Joka kolk­kaan kuu­lu­te­taan Jee­suk­sen pyyn­töä käy­dä si­sään Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, teh­dä pa­ran­nus.

Mi­nua pu­hut­te­lee vie­lä­kin vah­vas­ti, mi­ten äi­ti­ni ja isä­ni, jo tai­vaan asuk­kaat, ha­lu­si­vat maa­ta­lon hek­ti­sen ke­sän kes­kel­lä jär­jes­tää na­vet­taan lyp­sä­jän ja eläin­ten ruok­ki­jan, et­tä pää­sim­me läh­te­mään Su­vi­seu­roi­hin. äi­ti ha­lu­si eh­tiä jo ava­jai­siin. Läh­dim­me jos­kus aje­le­maan jo puo­li seit­se­mäl­tä per­jan­tai­aa­mu­na. Isä oli os­ta­nut mat­kak­si li­mo­naa­tia ja ka­ra­mel­le­ja. Seu­rois­sa söim­me au­ton pe­rä­kon­tis­ta äi­din te­ke­miä eväi­tä, ka­nan­mu­na­voi­lei­piä ja vii­ni­mar­ja­me­hua. Telt­ta ja ma­kuu­pus­sit kas­tui­vat jos­kus läpi ja yöl­lä saat­toi ol­la pak­kas­ta­kin.

Ker­ran kes­ken Su­vi­seu­ro­jen isä tuli ker­to­maan mi­nul­le, et­tä hän oli käy­nyt soit­ta­mas­sa ko­tiin ja siel­lä oli ol­lut tal­koot. Vet­tä rah­dat­tiin eläi­mil­le tyn­ny­reil­lä ky­lil­tä. Lyp­sä­jä oli jou­tu­nut soit­ta­maan su­vun apuun, kun uk­ko­nen oli rik­ko­nut kai­von säh­kö­pum­pun, ei­kä vesi nous­sut. Kau­his­te­lin ja har­mit­te­lin isäl­le asi­aa. Hän kat­soi mi­nua ja sa­noi, et­tä ol­laan ihan rau­has­sa seu­rois­sa, ko­to­na asi­at on jär­jes­tyk­ses­sä. Muis­tan vie­lä­kin isän on­nel­li­sen ole­muk­sen.

Lin­ju­ris­sa ei ma­kuu­pus­sit kas­tu­neet ja läm­mön saat­toi sää­tää mie­lei­sek­seen Ve­bas­to-läm­mit­ti­mel­lä, ruu­at säi­lyi­vät jää­kaa­pis­sa ja hel­lal­la pys­tyi teh­dä li­sää.

En tie­dä on­ko näyt­töä, et­tä uu­sis­sa asun­to­vau­nuis­sa nuk­ku­jat tai muo­ti­vaat­teis­sa kul­ke­vat per­heet oli­si­vat tyy­ty­väi­sem­piä. Mut­ta sen olen ko­ke­nut, et­tä köy­hem­pi­kin ra­kas­taa rie­pu­jaan ja ha­lu­aa nii­tä li­sää enem­män kuin tar­vit­see, ja yl­peys, ah­neus ja kär­si­mät­tö­myys kuu­lu­vat ih­mi­so­le­muk­seen.

Kent­tä­o­lo­suh­teis­sa kai­kil­la on luul­ta­vas­ti her­mo ko­e­tuk­sel­la, toi­sil­la enem­män ja toi­sil­la vä­hem­män. Vii­meis­tään sii­nä vai­hees­sa van­ha aa­ta­mi ak­ti­voi­tuu, kun huo­ma­taan, et­tä jää­kaa­pin kaa­su­pul­lo on tyh­jä juu­ri kun on pys­ty­tet­ty lei­ri seu­ra­ken­täl­le ja kaap­pi on pa­kat­tu­na täy­teen ju­kurt­tia, voi­ta ja juus­toa.

Ei tar­vit­se esit­tää jak­sa­vam­paa kuin on, kun on lap­si vat­sas­sa kas­va­mas­sa tai kun on vas­tuun rep­pu se­läs­sä Su­vi­seu­ro­jen or­ga­ni­saa­ti­os­sa. On vii­saut­ta tun­nis­taa ra­jal­li­suu­ten­sa, osa­ta va­roa en­nal­ta joi­ta­kin su­den­kuop­pia.

Ju­ma­lan edes­sä mi­nun ei tar­vit­se jak­saa, pär­jä­tä, osa­ta ei­kä näyt­tää jol­ta­kin. Vaik­ka kyl­lä on­ni nä­kyy naa­mas­ta, väi­tän. Se ei ka­don­nut Maa­nin­gan ve­si­vel­li­su­vi­seu­rois­sa­kaan. (Meil­lä oli sil­loin jo lin­ju­ri, mut­ta kat­se­lin ik­ku­nas­ta ohi­kul­ke­vien kas­vo­ja.)

Osaam­me mie­he­ni kans­sa jo naut­tia isois­sa seu­rois­sa sii­tä, kun kaik­ki lap­sem­me kä­ve­le­vät ja syö­vät it­se, kul­ke­vat it­se­näi­ses­ti seu­ra­ken­täl­lä tai me­ne­vät telt­taan las­ten­lau­lu­tuo­ki­oon, tuo­vat ka­ve­rei­taan ja puo­li­soi­taan tai omia lap­si­aan mum­min ja pa­pan luo. Odo­tam­me mie­len­kiin­nol­la, mitä lah­jo­ja elä­mä vie­lä an­taa. Ju­ma­la hy­väs­ti siu­nat­koon kaik­kien sa­nan­kuu­li­joi­den seu­rat.

Päi­vi Lin­nan­mä­ki