Kodistamme lähti merkittävä osa, kun pyörillä liikkuva lomakotimme ja kesämökkimme, asuntolinjuri, myytiin enemmän tarvitsevalle. Se oli ollut meillä melkein kaksikymmentä vuotta ja ihan olennainen osa ison perheemme kesäelämää.
Koko perheen voimin suunnittelimme kesän reissuja linjurilla: Suviseuroihin, Maitoisiin ja Jämsään sekä Helsingin, Porvoon ja Hangon kaupunki-merenrantalomille, joskus häihin tai hautajaisiin.
Monena keväänä olen joutunut pohtimaan, mihin rahani ja voimani käytän, jos ne näyttävät riittävän vain yhteen matkaan, ja sitä, mikä on tärkeintä minulle ja perheelleni. On näyttäytynyt kaksi valoisaa vaihtoehtoa: lähdemme Suviseuroihin tai kuuntelemme ne kotona.
Olen kiitollinen Jumalalle, että hän pitää meistä huolen, olipa elämäntilanteemme mikä tahansa. Jumalan sana on suviseurasaarnojen kautta tarjolla kaikille, jotka sitä haluavat kuulla – väsyneelle, sairaalle, rahattomalle ja hänelle, joka ei saa lomaa seurojen ajaksi. Jeesuksen ääni kuuluu sumussa ja pimeässäkin, silloin kun ei jaksa eteensä katsoa tai nähdä.
Seurapuheet kiirivät kaikkialle, ei vain sille kahden sadan hehtaarin alueelle, vaan koko Suomeen ja maailmaan. On Kaikkivaltiaan Jumalan tahto, että suviseurat ovat jo globaali tapahtuma. Joka kolkkaan kuulutetaan Jeesuksen pyyntöä käydä sisään Jumalan valtakuntaan, tehdä parannus.
Minua puhuttelee vieläkin vahvasti, miten äitini ja isäni, jo taivaan asukkaat, halusivat maatalon hektisen kesän keskellä järjestää navettaan lypsäjän ja eläinten ruokkijan, että pääsimme lähtemään Suviseuroihin. äiti halusi ehtiä jo avajaisiin. Lähdimme joskus ajelemaan jo puoli seitsemältä perjantaiaamuna. Isä oli ostanut matkaksi limonaatia ja karamelleja. Seuroissa söimme auton peräkontista äidin tekemiä eväitä, kananmunavoileipiä ja viinimarjamehua. Teltta ja makuupussit kastuivat joskus läpi ja yöllä saattoi olla pakkastakin.
Kerran kesken Suviseurojen isä tuli kertomaan minulle, että hän oli käynyt soittamassa kotiin ja siellä oli ollut talkoot. Vettä rahdattiin eläimille tynnyreillä kyliltä. Lypsäjä oli joutunut soittamaan suvun apuun, kun ukkonen oli rikkonut kaivon sähköpumpun, eikä vesi noussut. Kauhistelin ja harmittelin isälle asiaa. Hän katsoi minua ja sanoi, että ollaan ihan rauhassa seuroissa, kotona asiat on järjestyksessä. Muistan vieläkin isän onnellisen olemuksen.
Linjurissa ei makuupussit kastuneet ja lämmön saattoi säätää mieleisekseen Vebasto-lämmittimellä, ruuat säilyivät jääkaapissa ja hellalla pystyi tehdä lisää.
En tiedä onko näyttöä, että uusissa asuntovaunuissa nukkujat tai muotivaatteissa kulkevat perheet olisivat tyytyväisempiä. Mutta sen olen kokenut, että köyhempikin rakastaa riepujaan ja haluaa niitä lisää enemmän kuin tarvitsee, ja ylpeys, ahneus ja kärsimättömyys kuuluvat ihmisolemukseen.
Kenttäolosuhteissa kaikilla on luultavasti hermo koetuksella, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Viimeistään siinä vaiheessa vanha aatami aktivoituu, kun huomataan, että jääkaapin kaasupullo on tyhjä juuri kun on pystytetty leiri seurakentälle ja kaappi on pakattuna täyteen jukurttia, voita ja juustoa.
Ei tarvitse esittää jaksavampaa kuin on, kun on lapsi vatsassa kasvamassa tai kun on vastuun reppu selässä Suviseurojen organisaatiossa. On viisautta tunnistaa rajallisuutensa, osata varoa ennalta joitakin sudenkuoppia.
Jumalan edessä minun ei tarvitse jaksaa, pärjätä, osata eikä näyttää joltakin. Vaikka kyllä onni näkyy naamasta, väitän. Se ei kadonnut Maaningan vesivellisuviseuroissakaan. (Meillä oli silloin jo linjuri, mutta katselin ikkunasta ohikulkevien kasvoja.)
Osaamme mieheni kanssa jo nauttia isoissa seuroissa siitä, kun kaikki lapsemme kävelevät ja syövät itse, kulkevat itsenäisesti seurakentällä tai menevät telttaan lastenlaulutuokioon, tuovat kavereitaan ja puolisoitaan tai omia lapsiaan mummin ja papan luo. Odotamme mielenkiinnolla, mitä lahjoja elämä vielä antaa. Jumala hyvästi siunatkoon kaikkien sanankuulijoiden seurat.
Päivi Linnanmäki
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys