Mitä ymmärsi pieni poika, kun isä ei suviseuraviikon maanantaiaamuna lähtenytkään vaunua hakemaan? Koululaiselta tuli itku: "Eikö me päästäkään suviseuroihin?" Isän sydän oli pysähtynyt ja elvytys kestänyt pitkään.
Mitä koki nuori, murrosikäinen, koululainen, pieni poika, kun kävi teho-osastolla? Isä oli laitteissa tajuttomana.
Naapurin ja ystävien avulla lapset pääsivät suviseuroihin. Olihan siellä ollut kriisileiri ja totisia lapsia. äiti jäi valmistautumaan pahimpaan, toivoa ei annettu.
Taivaan Isän tahto oli, että isä palasi elämään, mutta ei enää samanlaisena. Sanoja ja muistia ei ollut. Sairaala tuli tutuksi myös pienelle pojalle. Naapuripedissä oli mukava Jukka-setä, hän jutteli lapsille ja antoi Sisuja. Yksi pehmoeläinkin nimettiin hänen mukaansa.
Elämä jatkui: oli kavereita, kerhoa, koulua, harrastuksia, ja lauantaisin sairaalakäynti isän luona. Koulun joulujuhlissa äidin sydäntä kivisti. Musiikkiopiston matineassa pieni tyttö soitti Albinonin Adagion isolla mustalla flyygelillä, ja äiti ajatteli, että olisipa isäkin saanut olla katsomassa. Viereisellä rivillä istui toinen perhe, jolla oli mummut ja papat mukana.
Psykologi oli sanonut äidille, että lapset sopeutuvat ja selviävät; riittää, että on yksikin aikuinen huolehtimassa. Aluksi kodinhoitaja piti perustarpeet kunnossa: oli ruokaa, tuoretta pullaa, syliä ja puhtaat vaatteet päälle.
äidille tuli tarve pitää lapsilla kaikki ennallaan. Suviseuroihin lähdettiin seuraavana vuonna koko porukalla. Takapenkiltä kuului aina niin sykähdyttävä kilpa: "Kuka näkee ekana ison teltan." Ja lapsia hävetti, kun äiti ei suostunut ajamaan auton ja vaunun yhdistelmää paikalleen, vaan hyppäsi kuskin paikalta ja pyysi liikenteenohjaajia vekslaamaan yhdistelmän oikeaan paikkaan. Huvipuistoretket ja pienet lomat ympäri Suomea yritettiin järjestää joka kesä. Enkeleitä niille automatkoille tarvittiin.
Koululaisista kasvoi opiskelijoita, ja äiti huokaisi, että kunpa lapsista jokainen vielä saisi ammatin ja työpaikan. Se tuntui kaukaiselta unelmalta silloin.
Tänä keväänä pieni poika on valmistunut ammatiin, ollut kesätöissä ja on lähtemässä armeijaan – aivan samoin kuin isoveljensä 15 vuotta sitten isän sairastuessa.
Suviseuraviikolla hän sai yhdessä veljiensä kanssa kantaa isän arkkua viimeiselle matkalle haudan lepoon. Viimeisenä iltana isä katsoi nuorimpia poikiaan silmiin ja hymyili kuin terveenä.
Nuori poika sanoi äidille keväällä, ettei tunne isäänsä, kun kukaan ei ole puhunut. Se oli kuin isku sydämen alle – sopertelin vastaukseksi jotain, että asia on meille kaikille niin kipeä.
Nyt isästä on puhuttu ja häntä on muisteltu. Koska sanoja ei aina ole, lähetetään kännykällä kuvia valokuvista, elämästä ennen sairautta. Myös muiden ihmisten kertomat muistot isästä ovat lapsille arvokkaita rakennusaineita.
Pieni poika on kasvamassa mieheksi. Isän katse olkoon viitoittamassa tietä elämän halki taivaan kotia kohti.
Tytti Haukkala
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys