Teks­ti: Ni­mi­merk­ki

Vel­vol­li­suu­det pai­na­vat pääl­le. Pi­täi­si opis­kel­la, sii­vo­ta, teh­dä kaik­kea, mut­ta lais­kuus ja mo­ti­vaa­ti­on puu­te es­tä­vät. Pi­täi­si vain ot­taa it­se­ään nis­kas­ta kiin­ni ja aloit­taa! Mut­ta mi­ten? Kun vih­doin pää­sen tie­to­ko­neen ää­reen, opis­ke­lua vai­keut­taa kes­kit­ty­mis­ky­vyn puu­te. Ai­vo­ni ha­lu­a­vat vä­ki­sin­kin teh­dä jo­ta­kin muu­ta kuin opis­kel­la, kir­joit­taa tai las­kea ma­tik­kaa. Ja­lat ja kä­det ovat le­vot­to­mat, te­ki­si mie­li läh­teä sa­lil­le nos­ta­maan pai­no­ja. Mut­ta en voi, pi­tää opis­kel­la!

Ko­e­ti­lan­teet pe­lot­ta­vat. Aja­tus sii­tä, et­tä pi­tää py­syä pai­koil­laan yli tun­ti koko ajan kes­kit­ty­en, ah­dis­taa. Ko­e­ti­lan­tees­sa ah­dis­tuk­sen pai­na­es­sa pääl­le teen ko­keen al­ta pois mah­dol­li­sim­man pian, ja sit­ten vain yri­tän ku­lut­taa ai­kaa. Pää­ni on täyn­nä kaik­kea muu­ta kuin sitä, mitä ko­ea­lu­ee­seen kuu­luu.

Lau­lan pää­ni si­säl­lä Si­ni­sen unen ai­na­kin kym­me­nen ker­taa, joka ker­ral­la uu­sin sa­noin, sil­lä en muis­ta nii­tä. Pul­pe­tin reu­na saa toi­mia pi­a­no­na har­joi­tel­les­sa­ni sor­mi­tuk­sia yh­teen pi­a­no­kap­pa­lee­seen, jota olen ko­to­na soi­tel­lut.

Is­tun isos­sa po­ru­kas­sa pir­tis­sä, jos­sa jo­kai­sel­la tun­tuu ole­van toi­sil­leen asi­aa ja ju­tel­ta­vaa. Pää­ni tun­tuu pai­su­van kai­kes­ta sii­tä, mitä ym­pä­ril­lä kuu­luu. Ku­kaan ei huo­maa mi­nun ah­dis­tus­ta­ni.

Olen­ko niin huo­maa­ma­ton? Vä­lis­sä yri­tän sa­noa jo­ta­kin, mut­ta mi­nus­ta tun­tuu, et­tei ku­kaan ei kuu­le. Läh­den pois. Me­nen pei­ton al­le it­ke­mään. Vi­haan it­ke­mis­tä, se on mi­nul­le heik­kou­den merk­ki. Ku­kaan ei mah­da huo­ma­ta läh­tö­ä­ni. Ku­kaan ei tule ha­laa­maan ja sa­no­maan, et­tä olen iha­na juu­ri sel­lai­se­na kuin olen.

Aa­mul­la pa­ko­tan it­se­ni lu­paa­maan, et­tä tä­nään yri­tän oi­kein ko­vas­ti opis­kel­la. Edel­li­se­nä päi­vä­nä ra­ken­ta­ma­ni ai­ka­tau­lu muis­tut­taa kou­luun läh­te­mi­ses­tä. Vii­si mi­nuut­tia tun­nin al­ka­mi­ses­ta olen jo ot­ta­nut pu­he­li­me­ni kä­teen ja luen kir­jaa.

Opet­ta­ja huo­maut­taa pu­he­li­mes­ta­ni. Las­ken sen alas kym­me­nek­si se­kun­nik­si, jon­ka jäl­keen se on taas kä­des­sä­ni. En ha­lua pi­la­ta mui­den op­pi­mis­ta ja opis­ke­lua, vaik­ka sen it­sel­tä pi­laan­kin. Lu­pauk­se­ni opis­ke­lus­ta ei toi­mi. Mo­ti­vaa­tio on hu­kas­sa. Ai­ka­tau­lu pet­tää.

Il­lal­la jo kym­me­nen mi­nuu­tin läk­sy­jen te­ke­mi­sen jäl­keen huo­maan ole­va­ni Yo­u­tu­bes­sa kat­so­mas­sa ha­lon­hak­kuu- ja ruo­hon­leik­kaus­vi­de­oi­ta. Soi­tan vi­de­o­pu­he­lun ka­ve­reil­le­ni. Hei­dän jut­te­lun­sa taus­ta­hä­li­nä­nä pys­tyn kir­joit­ta­maan äi­din­kie­len kir­joi­tel­maa hiu­kan eteen­päin. Pa­lau­tus on huo­mi­saa­mu­na kel­lo kah­dek­san. Pu­he­lu ve­näh­tää.

Kel­lo on kol­me aa­mu­yöl­lä, kun vih­doin saan teks­tiin tar­peek­si merk­ke­jä. Pai­nan "pa­lau­ta" tar­kis­ta­mat­ta teks­tiä ol­len­kaan. Ka­ve­rit ovat yk­si­tel­len men­neet nuk­ku­maan. Sain­pas kui­ten­kin teks­tin pa­lau­tet­tua ajois­sa, olen yl­peä it­ses­tä­ni. Vii­kon pääs­tä saan tu­lok­sen: toi­sek­si huo­noim­man ar­vo­sa­nan.

Jos­kus lau­seet ovat mel­kein ym­mär­tä­mät­tö­miä, kun pu­hun. Ih­mi­set nau­ra­vat ja tun­tuu, et­tä olen tyh­mä, kun en osaa edes pu­hua. Jo­ta­kin han­ka­laa asi­aa saa­tan miet­tiä vii­kon, en­nen kuin vih­doin pys­tyn sen sa­no­maan. Tun­tuu, et­tä toi­set ajat­te­le­vat mi­nun vain ole­van vä­lin­pi­tä­mä­tön kai­ken suh­teen. To­si­a­si­as­sa vä­li­tän, mut­ta vää­ri­nym­mär­re­tyk­si tu­le­mi­nen sat­tuu.

Ra­kas­tan teks­tai­lua pu­hu­mi­sen si­jas­ta. Sil­loin mi­nul­le jää ai­kaa miet­tiä, mi­ten sa­na­ni ase­tan, et­tä tu­len ym­mär­re­tyk­si. Voin vas­ta­ta vies­tiin ta­val­la, jos­ta ei jää mi­tään epä­sel­väk­si. On­nek­se­ni on myös ih­mi­siä, jot­ka ym­mär­tä­vät mitä tar­koi­tan, vaik­ka en sai­si sa­naa­kaan suus­ta­ni ulos. He kään­tä­vät toi­sil­le­kin, mitä tar­koi­tan. Olen kii­tol­li­nen heis­tä.

Hy­per­fo­cus. Kun luen mie­lui­saa kir­jaa, ai­ka ku­luu no­pe­as­ti huo­maa­mat­ta­ni. En ta­jua ym­pä­ris­tös­tä mi­tään. Olen ol­lut sel­lai­nen jo pie­nes­tä lap­ses­ta as­ti. Sa­mal­la har­mit­taa, kun tämä fo­cus ei ulo­tu mui­hin te­ke­mi­siin. Pys­tyn suun­nit­te­le­maan tree­ni­oh­jel­mia il­man mi­tään on­gel­mia, mut­ta sa­ma­nai­kai­ses­ti en pys­ty pa­nos­ta­maan yh­tään kou­luun. Muu­ta­mis­sa kurs­seis­sa lu­ki­os­sa hy­per­fo­cuk­ses­ta on ol­lut hyö­tyä, mut­ta jos 75 kurs­sis­ta kol­me on su­ju­nut mu­ka­vas­ti, se ei hir­ve­äs­ti au­ta.

Ai­vo­ni tar­vit­se­vat koko ajan sti­mu­loin­tia, jot­ta py­syi­sin edes jo­ten­kin rau­hal­li­se­na. Ra­kas­tai­sin ul­koil­maa, jos siel­lä on jo­ta­kin te­ke­mis­tä koko ajan, ku­ten ko­laa­mis­ta, ra­ken­ta­mis­ta tai ha­ra­voin­tia. Mut­ta jos läh­den kä­ve­lyl­le, ai­voil­la­ni on han­ka­laa kä­sit­tää se, et­tä nyt mi­nun pi­täi­si vain kä­vel­lä eteen­päin näi­tä sa­mo­ja pol­ku­ja, ei­kä tar­jol­la ole mi­tään sti­mu­loi­vaa. Ha­lu­ai­sin naut­tia luon­non ää­nis­tä ja tuok­sus­ta, mut­ta sa­maan ai­kaan ai­vo­ni ha­lu­a­vat kuun­nel­la kir­jaa, jot­ta niil­lä oli­si jo­ta­kin pro­ses­soi­ta­vaa.

Vuo­si sit­ten aloin mie­tis­kel­lä elä­mää­ni. Lo­pul­ta ta­ju­sin, et­tä kaik­ki huo­not nu­me­rot kou­lus­sa, kaik­ki moi­tin­nat, kaik­ki nau­ru­na­lai­se­na ole­mi­set ei­vät joh­tu­neet­kaan sii­tä, et­tä olen tyh­mä ja lais­ka.

Löy­sin ni­mit­täin ADHD:n, jon­ka oi­reet ja ku­vaus ker­toi­vat juu­ri mi­nus­ta. Jon­kin ver­ran meni ai­kaa, en­nen kuin pys­tyin hy­väk­sy­mään sen. Sen ta­kia mi­nul­la oli ai­na ol­lut pal­jon hel­pom­pi ol­la las­ten kuin ai­kuis­ten seu­ras­sa. Sen ta­kia en pys­ty­nyt kes­kit­ty­mään. Ener­gi­a­ta­so­ni oli­vat ol­leet yh­tä kor­ke­al­la kuin pik­ku­las­ten, koko ajan piti ol­la jo­ta­kin te­ke­mis­tä.

Mi­nun on ai­na ol­lut hel­pom­pi ym­mär­tää eri­lai­sia ih­mi­siä, kos­ka olen it­se ol­lut eri­lai­nen. On help­po loh­dut­taa tois­ta, joka kamp­pai­lee sa­man­lais­ten asi­oi­den kans­sa, kun it­se on käy­nyt läpi sa­man.

Tuos­ta yl­lä kir­joit­ta­mas­ta­ni teks­tis­tä on ku­lu­nut muu­ta­ma kuu­kau­si. Vi­ral­li­sen ADHD-di­ag­noo­sin sain muu­ta­ma viik­ko sen jäl­keen, kun teks­tin kir­joi­tin. Sa­mal­la aloi­tin lää­ki­tyk­sen, jos­sa oi­ke­an an­nos­tuk­sen löy­tä­mi­seen meni jon­kin ver­ran ai­kaa. Aluk­si epäi­lin hie­man, min­kä­lais­ta elä­mä oli­si lää­ki­tyk­sen aloit­ta­mi­sen jäl­keen. Muut­tui­sin­ko ih­mi­se­nä, tun­nis­tai­si­vat­ko per­hee­ni ja ys­tä­vä­ni mi­nua enää sa­mak­si hen­ki­lök­si? Nyt voin va­paas­ti sa­noa, et­tä en iki­nä enää ha­lu­ai­si elää il­man lää­ki­tys­tä. Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä Tai­vaan Isä on luo­nut mi­nut juu­ri täl­lai­sek­si, vah­vak­si, mut­ta oman­lai­sek­si kaik­ki­ne vir­hei­ne­ni.