Kä­ve­len ma­ja­pai­kal­ta koh­ti seu­ra­telt­taa. Myy­mä­län ovel­la kuu­len iloi­sen ter­veh­dyk­sen. Nuo­ri mies huo­maa ka­ve­rin­sa lä­hes­ty­vän las­ten­rat­tai­ta työn­tä­en.

– Hei, Jus­si, sinä olet­kin ru­ven­nut per­hei­le­mään.

– No mut­ta Mat­ti­han se sii­nä, Ju­ma­lan ter­ve. Mi­nul­la ja Mer­jal­la on nämä kak­si vii­ka­ria. Sa­no­kaa­pa po­jat­kin Ma­til­le Ju­ma­lan ter­ve. Mi­ten se si­nun per­heen­pe­rus­ta­mi­nen ete­nee?

– Ei se Satu sit­ten­kään jak­sa­nut luot­taa, et­tä Tai­vaan Isä oli­si tar­koit­ta­nut mei­dät toi­sil­lem­me. On mi­nul­la ikä­vä ja su­ru­kin, mut­ta pi­tää ko­et­taa so­peu­tua.

– Mat­ti, me ol­laan me­nos­sa syö­mään. Et läh­ti­si mu­kaan?

– Toi­sen ker­ran.

Jat­kan mat­kaa­ni miet­te­li­ää­nä.

* * *

Seu­raa­va aa­mu­ter­veh­dys kuu­luu van­hus­ten le­väh­dys­pai­kal­ta.

– Huo­men­ta, Ant­ti. Olet jak­sa­nut läh­teä jo aa­mu­seu­roi­hin.

– En minä oi­ke­as­taan jak­sa­nut läh­teä, mut­ta kun uni ei py­sy­nyt sil­mis­sä enää nel­jän jäl­keen, ajat­te­lin siir­tyä tän­ne. Tuos­sa po­jan vau­nul­la olen ol­lut ma­joi­tuk­ses­sa. Tääl­lä saa le­päil­lä ja nuok­ku­a­kin päi­vän mit­taan, jos se uni tar­jou­tuu sil­miin.

– Mi­nul­la on niin eri­lai­set su­vi­seu­rat, kun Sel­ma ei enää pys­ty­nyt läh­te­mään. Minä ko­e­tan ol­la tääl­lä le­po­pai­kal­la, niin ei tun­nu niin or­vol­ta. Vaik­ka or­po­jen le­po­paik­kaa­han tämä on koko su­vi­seu­ra-alue.

* * *

Seu­ra­tel­tan oven­pie­les­sä käy­dään kes­kus­te­lu­ja.

– äi­ti, käy­dään ki­os­kil­la.

– Ki­os­ki on vie­lä kiin­ni. Men­nään nyt kuun­te­le­maan yk­si puhe. Sit­ten ki­os­ki au­ke­aa.

– äi­ti, tuol­la me­nee jää­te­lö­myy­jiä. Ne ai­na­kin ovat jo liik­keel­lä. Os­te­taan jäts­kit.

– Men­nään nyt kuun­te­le­maan yk­si puhe.

– äi­ti, tuol­la tu­lee Ma­ja­sen per­he. On­ko­han nii­den Lot­ta mu­ka­na? Minä juok­sen nii­tä vas­taan.

– Men­nään nyt kuun­te­le­maan yk­si puhe.

– äi­ti, ne tu­lee mei­dän vie­reen isoon­telt­taan.

* * *

– Ju­ma­lan ter­ve, An­ne. Mi­ten teil­lä on men­nyt tääl­lä? On­ko tei­dän­kin per­heel­lä vuok­ra­vau­nu, mut­ta omat ko­va­ää­ni­set?

– On meil­lä!

* * *

Hi­vut­tau­dun tel­tan si­sä­puo­lel­le. Ta­ka­pen­kin pääs­sä is­tuu nuo­ri poi­ka. Eh­kä hän on tä­män ke­sän rip­pi­kou­lu­lai­nen. Poi­ka on yk­sin ja vä­hän ala­ku­loi­sen nä­köi­nen. Yh­täk­kiä hän val­pas­tuu ja ot­taa kän­ny­kän tas­kus­taan. Sa­mal­la il­me kir­kas­tuu.

– Joo, mä is­tun jo tel­tas­sa. Ovi­au­kol­la 5. Tul­kaa kaik­ki tän­ne.

Pai­kal­le py­räh­tää kol­me pen­kil­lis­tä al­ku­ke­sän rip­pi­lei­ri­läi­siä.

– Siis­tii, ihan kuin ol­tais sa­maa per­het­tä kaik­ki, kuu­luu iloi­nen ty­tö­nää­ni en­nen aa­mu­virt­tä.

Lii­sa Huus­ko