Omat poh­ja­lai­set juu­re­ni ovat vai­kut­ta­mas­sa, et­tä ajal­lis­ta, ar­kis­ta apua saat­taa jos­kus ol­la vai­kea ot­taa vas­taan. Ku­vit­te­len, et­tä it­se ra­ken­ta­ma­ni ar­ki luo pe­rus­tuk­sen pär­jää­mi­sel­le­ni. Kau­pas­sa saa­tan kat­sel­la tuot­tei­ta pit­kään ja lo­pul­ta jät­tää os­ta­mat­ta aja­tel­len, et­tä osaan­han minä teh­dä it­se­kin tuol­lai­sen, saa­ti sit­ten tuol­lai­sen! Lo­pul­ta saa­tan kuor­mit­taa ar­ke­ni tur­hil­la­kin pon­nis­tuk­sil­la so­ke­a­na sil­le to­si­a­si­al­le, et­tä toi­sel­la ta­val­la ja pal­jon yk­sin­ker­tai­sem­min­kin voi­sin toi­mia.

Maa­pal­lol­la elää 7,6 mil­jar­dia ih­mis­tä. Jo­kai­nen meis­tä tar­vit­see mui­ta ih­mi­siä. Me em­me pär­jää yk­sin, vaik­ka usein saat­tai­sim­me sitä ha­lu­ta­kin. Me syn­nym­me avut­to­mi­na, ja kuo­lem­me ai­van yh­tä avut­to­mi­na. Tänä ai­ka­na län­si­mai­sis­sa yh­teis­kun­nis­sa on muo­di­kas­ta ol­la riit­tä­vä, osaa­va, eteen­päin me­ne­vä. Riit­tä­vä huo­leh­ti­maan omas­ta hen­ki­ses­tä ja fyy­si­ses­tä jak­sa­mi­ses­taan ja val­mis saa­vut­ta­maan it­sel­le aset­ta­man­sa ta­voit­teet mo­nis­sa eri­lais­sa haas­teis­sa. Eri elä­män­ti­lan­teis­sa ra­ken­nam­me ar­ke­am­me niin, et­tä mei­dän yk­si­löl­li­syy­tem­me hi­taas­ti, mut­ta ver­rat­tain var­mas­ti pön­kit­tyy (el­lem­me mu­ren­nu to­si­a­si­oi­den eteen en­nem­min tai myö­hem­min).

Olen huo­man­nut, et­tä tar­vit­sen mui­ta ih­mi­siä. Myös sel­lai­sia ih­mi­siä, jot­ka siu­naa­vat mi­nua an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mil­la. Oli ti­lan­ne, jos­sa ku­vit­te­lin ole­va­ni vah­va, lan­ke­a­ma­ton. Et­tä oli­sin riit­tä­vän vii­sas ym­mär­tääk­se­ni vas­tus­taa kiu­saus­ta, jon­ka olin ko­ke­nut tois­ten ih­mis­ten kiu­sauk­sik­si ja lan­kee­muk­sik­si. Huo­ma­sin, et­tä olin ol­lut täy­sin vää­räs­sä. Ta­ju­sin, et­tä olin ai­van sa­man­lai­nen kuin jo­kai­nen ih­mi­nen, yh­tä heik­ko. Ai­van ku­ten ih­mi­nen oli ol­lut ai­na Aa­ta­min ja Ee­van lan­kee­muk­ses­ta saak­ka. Olin tart­tu­nut ome­naan, syö­nyt hy­väl­lä ruo­ka­ha­lul­la ja al­ka­nut pei­tel­lä hä­pe­ää­ni ku­ten en­sim­mäi­set ih­mi­set pui­den leh­dil­lä. Tar­vit­sin ih­mis­tä, rip­pi­äi­tiä tai -isää.

Ny­kyih­mi­set asu­vat omis­sa, kor­ke­a­sei­näi­sis­sä ta­lois­sa, jot­ka eris­tä­vät eri­lai­set per­he­kult­tuu­rit toi­sis­taan. Toi­sin oli tu­han­sia vuo­sia sit­ten, kun tätä poh­jo­laa asu­tet­tiin met­siin ra­ken­ne­tuis­sa ky­läyh­dys­kun­nis­sa. Jo­kai­sen oli ol­ta­va osa yh­tei­söä, muu­ten jäi luon­non ar­moil­le, oli hei­kom­pi. Mik­si tä­nään oli­si toi­sin? Mik­si me oli­sim­me kult­tuu­rin ke­hit­ty­es­sä muut­tu­neet toi­sik­si, em­me­kä enää oli­si enem­män tai vä­hem­män riip­pu­vai­sia toi­nen toi­sis­tam­me?

Ar­ki­ko­ke­muk­si­a­ni vas­ten olem­me jo ajal­li­ses­ti­kin si­dot­tu­ja toi­siim­me. Tar­vit­sem­me ruo­kaa, vaat­tei­ta, hoi­vaa. Tar­vit­sem­me tun­net­ta, et­tä olem­me hy­väk­syt­ty­jä, ko­ko­nai­sia sel­lai­si­na kuin olem­me. Mut­ta vie­lä tär­ke­äm­pää on, et­tä ian­kaik­ki­suut­ta var­ten me tar­vit­sem­me ih­mi­siä, Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan jä­se­niä, jot­ka Raa­ma­tun mu­kai­ses­ti ovat ju­lis­ta­mas­sa syn­nin pääs­tön evan­ke­liu­mia. Tuos­sa evan­ke­liu­mis­sa Pyhä Hen­ki vie Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ar­mo­sa­no­maa eteen­päin. Sii­hen­kin me tar­vit­sem­me toi­si­am­me – ja eri­tyi­ses­ti sii­hen.

Sal­la Si­vu­la