Opisto. Tuosta rakkaaksi tulleesta sanasta nousee mieleen viime talvi. Sain viettää vuoden kristillisessä kansanopistossa. Koti ja turvapaikka. Niin ajattelin pimeinä talvi-iltoina kävellessäni tutuksi tullutta rantatietä, josta näki lämpöä huokuvan päärakennuksen ja kämpät. Niin ajattelin, kun vapaaviikonlopun tullen kävin kotipaikkakuntani suuressa marketissa. Kuin olisi eri maailmaan tullut.
Opistoa ajatellessa sydän läikähtää. Nauru kuplii sisälläni, ja voin nähdä edessäni ne kymmenet nauravat kasvot. Mielessäni välkähtää muistoja. Hetki ruokalasta, kun pyöreän pöydän ääressä on kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin siihen sopisi. Hetki aulasta, jossa on suuri joukko laulamassa. Hetki seuramatkalta, kun porukalla kävellään rauhanyhdistykselle. Että näin moni ikäiseni uskoo samalla tavalla kuin minä!
Samaan aikaan sisintäni myös kaihertaa. Kaihertaa ne muistot, kun tuntui yksinäiseltä. Tuntee sen päälle kaatuvan väsymyksen. Tuntee ne kotimaanantait, kun olisi pitänyt pakata opistolle, mutta olisi halunnut vain itkeä, kun ei olisi jaksanut ajatella koko lähtöä. Kun tuntui ylitsepääsemättömältä olla seuraavat kymmenen päivää sosiaalinen. Kaihertaa ne muistot, kun mietti, että onko tässä mitään järkeä. Kun usko oli koetuksella.
Sydän läikähtää taas onnesta, kun muistaa mitä huonoista hetkistä seurasi. Sai tuntea ystävän siunaavan käden olalla, sai purkaa sisintä. Sai huomata, että minustakin välitetään, enemmän kuin ikinä osasin kuvitella. Sai keskustella uskosta ja elämästä opettajien kanssa. Sai kuulla joka aamu, heti herättyään, että minäkin saan uskoa. Jaksoi taas luottaa.
Tuttu sanonta opiston käyneeltä: usko omakohtaistui. Se piti kohdallani paikkaansa aivan täydellisesti. Se, että sai joka aamu kuulla evankeliumia, laulaa Siionin lauluja ja virsiä, käydä seuroissa ystävien kanssa ja keskustella uskosta, antoi valtavasti. Nuoruusvuosien suurten myllerrysten jälkeen oli enemmän kuin tarpeellista saada elää keskellä uskovaisten joukkoa, lintukodossa. Ei uskominen ollut itsestäänselvyys opistossakaan, mutta se tuntui paljon helpommalta.
Mielessä käyvät vähän väliä viimeiset hetket opistossa. Miettii, osasinko nauttia tarpeeksi? Otinko opistosta kaiken mahdollisen irti? Minkälaisen kuvan jätin toisille itsestäni? Käy mielessä, olinko nolo, kun tein näin; olinko liian innokas, kun tein noin. Olo tuntuu hieman ahdistuneelta. Oliko opistovuosi oikeasti niin hyvä kuin se tuntui ja tuntuu yhä?
Tuntui kuin viimeinen viikko olisi tullut hetkessä. Olikin yhtäkkiä viimeiset hetket nauttia toistemme seurasta. Yhteistä tekemistä, illat teknisen tilassa, kun työt piti viimeistellä, paljon muisteloita. Viimeisen illan aulahetki melkein koko opistojoukon voimin. Yhteisiä muistoja, naurua, vähän kyyneliä ja sydämestä nousevaa laulua.
Muistuu mieleen eri keskusteluista nousseita samankaltaisia ajatuksia kuin itselläkin. "Opistovuosi oli kasvattava, antoisa, rankka ja juuri sopiva tähän hetkeen. Hyvä kun loppuu, tämä oli hyvän pituinen aika. Elämä jatkuu opistonkin jälkeen." Ja niin on jatkunutkin. Viestit opistoryhmässä, ilahtuneet kohtaamiset niin toisten opistolaisten kuin henkilökunnankin kanssa, nauravainen opistotapaaminen Suviseuroissa.
Vuosi sitten se alkoi. Tähänastisen elämäni hauskin, väsynein, kasvattavin ja antoisin vuosi. Se oli paras vuosi juuri siihen hetkeen.
"Kirkkaat riemun äänet soivat,
tänään sydämessäni.
Muistot kiitosmielen toivat,
siitä kiitän nöyrästi." VK 470:1
Nimimerkki
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys