Lokakuisena iltapäivänä saan viestin äidiltäni: ”Ystävämme nukkui pois tänä aamuna.” Kellonaikakin viestissä on mainittu. Hänen elonlankansa viimeinen hetki kirjattuna papereihin. Sitten viimeinen hengenveto, eikä häntä enää ole.
Tapailen mielessäni sanoja ”nukkui ikiuneen”. Kerron lapsille kyyneleiden lomasta, että Kaisu-täti on kuollut. Lapset ottavat kukin sanoman omalla tavallaan vastaan, ihmetellen ja kysellen. Isoin tyttö sanoo: ”Ai minun kummitätini kuollut?” On sitten hiljaa. Alle kouluikäinen kyselee: ”Kuoliko Kaisu tänään? Eikö se tule enää takaisin?” Poika kertoo, että "Kaisu oli niin kiva, kun se aina tarjosi sipsejä".
Muistojen tulva yllättää minut. Ystävyyden matka on ollut pitkä. Se alkoi minun ollessa pieni koululainen. Sain olla yötä Kaisun luona. Kävimme retkillä, juttelimme, leivoimme ja olin usein mukana ”apulaisena” hänen työpaikallaan. Nyt olen elänyt luopumisen aikaa jo useita viikkoja hänen sairautensa aikana.
Muuttolintujen parvi lentää matalalla. Kaunis näkymä peltojen yllä. Niin paljon joutsenia! Ystäväni lähti noiden lintujen mukana. Toivotan mielessäni hänelle hyvää matkaa. Rukoilen, että näemme kerran taivaassa. Näin hyvästelen ystävääni, enkä ikinä unohda, mitä hän minulle merkitsi. Hän oli varaäitini, kuunteleva ja ymmärtävä henkilö elämässäni. Siitä kertovat kyyneleeni.
Mun kotini taivaassa ihana on,
ja sinne mun mieleni palaa.
Kun maan päällä eloni rauhaton on,
niin taivaaseen mieleni halaa.
Ah, sielläpä suruni loppunsa saa,
ja huoleni iäksi myös katoaa,
kun uskossa matkani päätän.
Lapset kuuntelevat Siionin laulun sanoja. Joku kysyy, mitä se ikiuni tarkoittaa. Kerron lapsille, että kun ihminen viimeisen kerran sulkee silmänsä täällä ajassa, niin ne aukeavat jälleen taivaassa. Aukeavat iloon ja kirkkauteen.
Illalla sytytämme kynttilän ystävämme muistolle. Laulamme muutamia matkalauluja koko perhe koolla ollen. 10-vuotias haluaa lukea kirjoittamansa rukouksen, jossa kiitämme ystävästä ja siitä, että hän on päässyt perille.
Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme.
Täällä on kuin kukkasella aika lyhyt meillä,
siellä ilo loppumaton niin kuin enkeleillä.
Ihmisen elämä on kuin kukkasen. Hän leikkii lapsuuden niityillä, pyydystäen perhosia. Vanhetessaan hän muuttuu puuksi, huojuvaksi. Siinä on oksia, joissa tuuletella. On koloja, joissa istuksia. Kunnes nukahtaa tuutuseen.
Lapsia kiinnostaa, millaista on taivaassa. Mitä enkelit tekevät? Puhutaanko siellä toisille? Ainakin ne soittavat harppuja ja laulavat kiitoslauluja. Siellä tapaa Jeesuksen ja uskonystävät, rakkaat. Ikuista eroa ei siis ole, se lohduttaa meitä kilvoittelijoita.
Täällä sydän huokailee ja itku silmän täyttää,
siellä sydän riemuitsee ja silmä riemun näyttää.
Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä!
Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä.
Taivastoivo nousee vahvasti mieleen. Pääsisinpä minäkin näistä ajan vaivoista tuonne kunniaan! Tiedän, että luottaen Jumalaan, kaiken antajaan, hän kerran lahjoittaa tämänkin päivän. Pääsinpäivän. Kun jaksamme vielä kilvoitella, meilläkin on hyvää edessä.
Iltarusko värittää syystaivasta. Punerrus saa mieleni samalla haikeaksi ja iloiseksi. Kuolema on niin kaunis asia, kun ajattelee päämäärää. Lapsen ihmetys, miksi äiti itkee, muuttuu pian ilon helmiksi. Koskettelen elon helminauhaa aikani, sitten päästän irti ja annan surun mennä.
Tiina Alakärppä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys