Lo­ka­kui­se­na il­ta­päi­vä­nä saan vies­tin äi­dil­tä­ni: ”Ys­tä­väm­me nuk­kui pois tänä aa­mu­na.” Kel­lo­nai­ka­kin vies­tis­sä on mai­nit­tu. Hä­nen elon­lan­kan­sa vii­mei­nen het­ki kir­jat­tu­na pa­pe­rei­hin. Sit­ten vii­mei­nen hen­gen­ve­to, ei­kä hän­tä enää ole.

Ta­pai­len mie­les­sä­ni sa­no­ja ”nuk­kui ikiu­neen”. Ker­ron lap­sil­le kyy­ne­lei­den lo­mas­ta, et­tä Kai­su-täti on kuol­lut. Lap­set ot­ta­vat ku­kin sa­no­man omal­la ta­val­laan vas­taan, ih­me­tel­len ja ky­sel­len. Isoin tyt­tö sa­noo: ”Ai mi­nun kum­mi­tä­ti­ni kuol­lut?” On sit­ten hil­jaa. Al­le kou­lui­käi­nen ky­se­lee: ”Kuo­li­ko Kai­su tä­nään? Ei­kö se tule enää ta­kai­sin?” Poi­ka ker­too, et­tä "Kai­su oli niin kiva, kun se ai­na tar­jo­si sip­se­jä".

Muis­to­jen tul­va yl­lät­tää mi­nut. Ys­tä­vyy­den mat­ka on ol­lut pit­kä. Se al­koi mi­nun ol­les­sa pie­ni kou­lu­lai­nen. Sain ol­la yö­tä Kai­sun luo­na. Kä­vim­me ret­kil­lä, jut­te­lim­me, lei­voim­me ja olin usein mu­ka­na ”apu­lai­se­na” hä­nen työ­pai­kal­laan. Nyt olen elä­nyt luo­pu­mi­sen ai­kaa jo usei­ta viik­ko­ja hä­nen sai­rau­ten­sa ai­ka­na.

Muut­to­lin­tu­jen par­vi len­tää ma­ta­lal­la. Kau­nis nä­ky­mä pel­to­jen yl­lä. Niin pal­jon jout­se­nia! Ys­tä­vä­ni läh­ti noi­den lin­tu­jen mu­ka­na. Toi­vo­tan mie­les­sä­ni hä­nel­le hy­vää mat­kaa. Ru­koi­len, et­tä nä­em­me ker­ran tai­vaas­sa. Näin hy­väs­te­len ys­tä­vää­ni, en­kä iki­nä unoh­da, mitä hän mi­nul­le mer­kit­si. Hän oli va­ra­äi­ti­ni, kuun­te­le­va ja ym­mär­tä­vä hen­ki­lö elä­mäs­sä­ni. Sii­tä ker­to­vat kyy­ne­lee­ni.

Mun ko­ti­ni tai­vaas­sa iha­na on,

ja sin­ne mun mie­le­ni pa­laa.

Kun maan pääl­lä elo­ni rau­ha­ton on,

niin tai­vaa­seen mie­le­ni ha­laa.

Ah, siel­lä­pä su­ru­ni lop­pun­sa saa,

ja huo­le­ni iäk­si myös ka­to­aa,

kun us­kos­sa mat­ka­ni pää­tän.

Lap­set kuun­te­le­vat Sii­o­nin lau­lun sa­no­ja. Joku ky­syy, mitä se ikiu­ni tar­koit­taa. Ker­ron lap­sil­le, et­tä kun ih­mi­nen vii­mei­sen ker­ran sul­kee sil­män­sä tääl­lä ajas­sa, niin ne au­ke­a­vat jäl­leen tai­vaas­sa. Au­ke­a­vat iloon ja kirk­kau­teen.

Il­lal­la sy­ty­täm­me kynt­ti­län ys­tä­väm­me muis­tol­le. Lau­lam­me muu­ta­mia mat­ka­lau­lu­ja koko per­he kool­la ol­len. 10-vuo­ti­as ha­lu­aa lu­kea kir­joit­ta­man­sa ru­kouk­sen, jos­sa kii­täm­me ys­tä­väs­tä ja sii­tä, et­tä hän on pääs­syt pe­ril­le.

Tääl­lä Poh­jan­täh­den al­la on nyt ko­to­maam­me,

mut­ta täh­tein tuol­la puo­len toi­sen ko­don saam­me.

Tääl­lä on kuin kuk­ka­sel­la ai­ka ly­hyt meil­lä,

siel­lä ilo lop­pu­ma­ton niin kuin en­ke­leil­lä.

Ih­mi­sen elä­mä on kuin kuk­ka­sen. Hän leik­kii lap­suu­den nii­tyil­lä, pyy­dys­tä­en per­ho­sia. Van­he­tes­saan hän muut­tuu puuk­si, huo­ju­vak­si. Sii­nä on ok­sia, jois­sa tuu­le­tel­la. On ko­lo­ja, jois­sa is­tuk­sia. Kun­nes nu­kah­taa tuu­tu­seen.

Lap­sia kiin­nos­taa, mil­lais­ta on tai­vaas­sa. Mitä en­ke­lit te­ke­vät? Pu­hu­taan­ko siel­lä toi­sil­le? Ai­na­kin ne soit­ta­vat harp­pu­ja ja lau­la­vat kii­tos­lau­lu­ja. Siel­lä ta­paa Jee­suk­sen ja us­ko­nys­tä­vät, rak­kaat. Ikuis­ta eroa ei siis ole, se loh­dut­taa mei­tä kil­voit­te­li­joi­ta.

Tääl­lä sy­dän huo­kai­lee ja it­ku sil­män täyt­tää,

siel­lä sy­dän rie­muit­see ja sil­mä rie­mun näyt­tää.

Sin­ne toi­von sii­vil­lä jo sy­dän pie­ni len­nä!

Siel­lä kun on ko­to­maa­ni, sin­ne tah­don men­nä.

Tai­vas­toi­vo nou­see vah­vas­ti mie­leen. Pää­si­sin­pä mi­nä­kin näis­tä ajan vai­vois­ta tuon­ne kun­ni­aan! Tie­dän, et­tä luot­ta­en Ju­ma­laan, kai­ken an­ta­jaan, hän ker­ran lah­joit­taa tä­män­kin päi­vän. Pää­sin­päi­vän. Kun jak­sam­me vie­lä kil­voi­tel­la, meil­lä­kin on hy­vää edes­sä.

Il­ta­rus­ko vä­rit­tää syys­tai­vas­ta. Pu­ner­rus saa mie­le­ni sa­mal­la hai­ke­ak­si ja iloi­sek­si. Kuo­le­ma on niin kau­nis asia, kun ajat­te­lee pää­mää­rää. Lap­sen ih­me­tys, mik­si äi­ti it­kee, muut­tuu pian ilon hel­mik­si. Kos­ket­te­len elon hel­mi­nau­haa ai­ka­ni, sit­ten pääs­tän ir­ti ja an­nan su­run men­nä.

Tii­na Ala­kärp­pä