Jukka Koskelo
Sain ajatuksen kirjoittaa miehenä tunteista keskustellessani Ulla Halosen kanssa, luettuani hänen blogitekstistä ”Tunne, mitä tunnet”.
Kun pohdin tunnemaailmaa, huomaan, että minulla on vaikeaa sanoittaa ääneen sisäistä maailmaani. Pyrin kuitenkin omakohtaisuuden kautta lähestymään aihetta.
Ajatuksiini nousee ensimmäisenä minulle ja varmaan monelle muulle miehelle tuttu toimintamalli, jossa tunteiden noustessa on helppo suojautua luolautumalla eli vaikenemalla ja vaipumalla sisäiseen kuplaan, kuin poistuisi henkisesti paikalta. Olisi niin paljon helpompi pysyä pintavesissä, tutuissa ja turvallisissa aiheissa, tutuissa ja turvallisissa tunteissa.
Minulle on helppo työntää tunteet sivuun kun täytyy suorittaa, mutta muistanko sitten käydä niitä enää läpi?
Ihmisluonto näyttäisi olevan semmoinen, että jotenkin luontaista on kiertää tai työntää sivuun vaikeat tunteet, miltei keinolla millä hyvänsä. Mieluummin vaikka rakentaa valheellinen tarina, jolla pystyy selittämään itsensä ulos tunteesta – ennemmin kuin kohdata se mitä tunnen, puhumattakaan siitä miksi tunnen niin.
Olen kokenut, että tarinoiden mestarina sielunvihollinen syöttää kyllä täsmäsyöttöjä. Tarkoituksena lienee pimittää totuus niin monien kerrosten alle, ettei minulla olisi enää kosketuspintaa todellisuuteen ja siihen, mistä kaikki alkoi. Tällöin ärsyke synnyttää aina suoraan vahvan tunneryöpyn.
Mitä ajattelet, eivätkö nämä Johanneksen evankeliumin sanat ole meitä kaikkia lähellä? ’’Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi.’’ (Joh. 3:19–20.)
Raamatunkohdassa puhutaan teoista, mutta voisiko se liittyä myös aitona olemiseen, itsensä kohtaamiseen ja tunteiden hukuttamiseen?
Esitän itselleni kysymyksen: Uskallanko olla semmoisena kuin itseni todella löydän vai haluanko mieluummin vain työntää totuuden itsestäni, tunteistani ja teoistani piiloon ja olla ajattelematta asiaa?
Sisäinen ristiriita totuuden ja tarinan välillä kasvoi niin suureksi, että se horjutti mielenrauhaa ja aiheutti uupumista. On paljon helpompi syyttää ulkopuolisia tekijöitä minussa nousevista tunteista kuin kohdata se mitä minussa on.
Liittyisikö seuraava raamatunkohta myös tähän aiheeseen?
"Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät." (Joh. 15:1–3.)
Voinko tuottaa Hengen hedelmiä, jos olen tunteideni vanki niin, että toisen ihmisen kohtaamisessa en voi kohdata omaa sisintäni? Eikö tämä kohta anna toivoa, että Jumala puhdistaa minuakin niistä liioista versoista, jotka vievät tilaa ja voimaa hedelmien kasvulta?
Eräs viisautta saanut uskonveli sanoi: ”tunteet eivät ole autuuden ehto, mutta voivat tulla uskomisen esteeksi.”
Jossakin vaiheessa oli tehtävä päätös, elänkö tarinoiden maailmassa ja hukutan itseni lopullisesti vai kohtaanko totuudellisesti sen mitä minussa on ja suostunko näkemään keskeneräisyyteni ja vajavaisuuteni, asettuen Jumalan armohoitoon.
Mieleeni nousee virren 525 sanat, säe 4, jossa lauletaan: ”Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan.”
Uskaltaakseni avata tunnemaailman kahleet on minun tarvinnut kokea kohtaamista, jossa tuomitsemisen pelon sijaan kasvaa tunne turvasta, kuulluksi tulemisesta.
Aina kun olen uskaltanut olla totta tunteideni kanssa semmoisenaan ja mennä sinne pelottavalta tuntuvalle alueelle, jossa ei ehkä ole vastauksia, olen saanut kokea, kuinka vahvistuu luottamus siitä, että minua kannatellaan.
Voit lähettää kirjoituksesta palautetta osoitteeseen jukka.p.koskelo@gmail.com
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys